»Hän on mennyt», sanoi tyttö, »juuri mennyt», ja tuo yksinkertainen ja surullinen ajatus täytti hänen mielensä.
Mutta Paul Lambonen ajatukset olivat sekaisempia ja monimutkaisempia.
Hän tajusi, että hän oli joutunut vakavaan seikkailuun, ja että häntä vaadittiin panemaan kaikkensa liikkeelle. Hänet oli äkkiä kutsuttu pois lämpimän teensä ja kakkujensa äärestä ajamaan takaa hiukan hassua, jokseenkin outoa ihmistä, ristiin rastiin Lontoossa. Hän halusi tehdä sen, tehdä sen kunnollisesti, niin että se vaikuttaisi Christina Albertaan. Hänen älynsä sanoi hänelle, että olisi parasta seurata hänen luultavaa kulkutietään ja saavuttaa hänet, ennenkuin hän joutuisi turmioon — puuttua asioihin ja viedä hänet pois. Mutta sillä aikaa hänen paremmin harjoitettu alempi luonteensa kehoitti häntä jättämään Christina Albertan jatkamaan takaa-ajoa yksin ja palaamaan mahdollisimman suoraan avaraan lepotuoliinsa, istuutumaan ja ajattelemaan kaikki selväksi. Ja sitten menemään syömään paraaseen klubiin. Ja pääsemään todella rauhallisesti ja mukavasti tästä odottamattomasta ja väsyttävästä jutusta irti kerta kaikkiaan.
Sitten hän katseli Christina Albertaa ja tajusi, ettei hän voisi tehdä mitään sellaista. Hän ei saattanut jättää tyttöä. Hän katseli tytön kasvojen piirteitä, vakavan lapsen piirteitä, ja hänessä syntyi melkein isällinen tunne. Tyttö katseli hätäisillä, hämmästyneillä silmillä sinistä, rajatonta kaupunkia, joka oli niellyt hänen isänsä. Näyttämö oli yhä lämmin ilta-auringon hehkussa, mutta sininen hämärä kokoontui jo idän matalammalle taivaalle. Siellä ja täällä osoitti keltainen täplä, että Lontoo alkoi valaista itseään. Tyttö ei voisi enää yksin kävellä kaduilla. Heidät oli sidottu yhteen omituisesti, pääsemättömästi. Pyrkimys vapauttaa itsensä oli itsekkään harkinnan aiheuttama, joka tuntui nopeasti karkoittavan kaiken onnen hänen elämästään ja jättävän rauhan ja ylellisyyden menneisyyteen. Tämä oli toimintakutsu piilossa olevalle Paul Lambonelle. Vaikka otaksuisikin, että tyttö olisi tavallinen, omituinen, pikkuinen perhonen, jonka hänen mielikuvituksensa oli tehnyt ystäväksi ja sankarittareksi, ei silti näkynyt mitään keinoa, miksi hän ei auttaisi häntä tässä surussa, joka oli kohdannut häntä.
Hän teki päätöksensä.
»Hän ei saata palata vuosikausiin», sanoi hän kehitellen pulmaa.
»Kukaan ei tekisi sitä sellaisena iltana kuin tämä.»
»Ei», sanoi tyttö, »mutta en käsitä, että minä siitä saisin mitään ohjetta, kuinka minun lähimpänä aikana on meneteltävä.»
»Voimme pysyä yhdessä ja mennä Trafalgar Squarelle päin. Saatamme hakea Thamesin rannaltakin. Kun väsymme, voimme syödä illallista jossakin. Voimme saada aterian melkein missä hyvänsä, arvelen. Ja me tulemme olemaan ruoan tarpeessa… Ehkäpä tämä ei olekaan niin toivotonta hommaa kuin aluksi näyttää. Aika hommaa se on, mutta ei toivotonta. Hänenkin teoillaan on omat rajansa. Rajat itsessään, tarkoitan. En luule hänen menevän hiljaisimmille kaduille. Hänen tunteensa on — katselemishaluista. On luultavinta, että hän pysyttelee tunnetuilla paikoilla ja lähellä huomattavia rakennuksia. Täten pääsemme suuresta joukosta katuja. Ja kauas itään hän ei mene. Jonkun ajan kuluessa alkavat kaupunkilaiset mennä kotiinsa ja valot syttyä. Hän kääntyy sitä kohti — länteenpäin.»
»Riittääkö teiltä aikaa siihen?»
»Minulla ei ole mitään tekemistä tänä iltana. Tarkoitukseni oli pitää se kokonaan vapaana. Ja tämä puuha vetää minua puoleensa. On mielenkiintoista nähdä, missä määrin voimme päästä perille ja arvata hänen ajatuksensa. Se on omituista ajatusten harjoitusta… Tiedättekö, luulenpa melkein, että me löydämme hänet.»