Hän selitti tulleensa tervehtimään mr ja mrs Britlingiä ja jossakin määrin niin olikin laita. Mutta vilkkaasti hänen katseensa käännähti oviin ja ikkunoihin ja harhaili asiaankuulumattomasti hänen jutellessaan. Arka Cecilyn odotus tuli hänen mukanaan ja häilyi hänen vaiheillaan niinkuin orvokin tuoksu noudattaa orvokkia.
Hän ehti kuitenkin sanoa koko joukon, ennenkuin mr Britlingin luontainen taipumus keskustelun hoitamiseen ehti päästä voitolle.
"Totisesti", sanoi mr Direck, "tätä sopii nimittää sodaksi. Sitä käydään välittämättä mistään soveliaisuudesta. Amerikan kansalaisena minä tietysti odotin saavani osakseni jonkinlaista kunnioittavaa kohtelua, olipa sota tai ei. Odotukseni ei täyttynyt… Eurooppa on luiskahtanut raiteiltaan… Te täällä ette aavistakaan, kuinka pahoin…
"Minä saavuin Eurooppaan täysin ystävällisellä mielellä — ja minun täytyy tunnustaa hämmästyneeni. Minut suoraan sanoen heitettiin ulos — päätäpahkaa. Matkatavarani ovat tiessään. Ne hävisivät lähellä Hollannin rajaa sijaitsevalla asema-pahaisella, jonka nimeäkään en muista. Jossakin saksalaisessa kodissa arvatenkin on nyt ilo minun paidoistani; ne olivat todellakin kunnon paitoja. Tämä ylläni oleva tweedpuku on ainoa minkä tässä maailmassa omistan. Kaikki minun rahani — hyviä amerikkalaisia seteleitä — well, ne nauroivat niille. Ja kun esitin englantilaisia kultarahoja, niin ne epäilivät minua englantilaiseksi ja pistivät arestiin… Voin vakuuttaa, ettei englantilaisia Saksassa nykyään suosita, ei ollenkaan… Kun ajattelee, että saksalaiset ovat saaneet juuri sen mitä halusivat, täytyy myöntää heidän olevan merkillisen tyytymättömiä… Well, minun täytyi pyytää rahoja lainaksi Amerikan konsulilta, ja sitten minä olen kulkenut ja odotellut, ollut nälissäni silloin tällöin ja tarkastellut maailmaa junan ikkunasta, mikäli sitä sallittiin — tavallisesti meidän näet oli vedettävä uutimet eteen, kun radan varrella oli jotakin tärkeää — sanalla sanoen: suorittanut ilottomamman matkan kuin yksikään Chicagoon saapuva lehmä… Minua käsiteltiin rahtitavarana — sangen alhaiseen luokkaan kuuluvana… Minä en saata sitä ajatellakaan."
Mr Direck otti niin vakavan ja synkeän ilmeen kuin vuosikausien iloiset ilmetottumukset suinkin sallivat.
"Vakuutan teille, etten aavistanutkaan olevan mitään sodan tapaista, ennenkuin jouduin noihin kokemuksiin. Amerikassa sellaisesta ei tiedetä mitään. Se on kuin nälkä ja rutto jotakin kertomuskirjoissa luettavaa. Me olemme unohtaneet sen olevan jotakin todellista. Muutamat vanhat vaarit siitä vain haastelevat. Tuomari Holmes ja hänenlaisensa vanhukset. Muille se on kuin poikasten leikkiä… Ja sitten yht'äkkiä kaikki juoksemassa pitkin katua — vihaten ja uhaten — ja hauskoja vanhoja valkoviiksisiä herroja ja perheenisiä suunnittelemassa talojen polttamista, tappamista, vahingoittamista ja kauhistuttamista. Ja somia nuoria naisiakin, jotka etsivät englantilaista saadakseen sylkeä häntä; olen itse ollut ulottuvilla ja tuntenut itseni sangen työlästyneeksi useita kertoja…ja uskomattominta on, että he todellakin tekevät tällaista. Lähellä Hollannin rajaa on pieni Visé-niminen kylä, jossa joku vanha veitikka ilveili haulikkoineen. Kylä hävitettiin. Ihmisiä ammuttiin tusinoittain, asetettiin heitä kolmeen riviin toinen toistensa taakse ja ammuttiin ja talot poltettiin. Päänahan nylkemistä lukuunottamatta eivät intiaanit olisi voineet tehdä villimmin. Kunnianarvoiset saksalaiset sotilaat…
"Englannissa ei kukaan näy ollenkaan aavistavan mitä Belgiassa tapahtui. Kuulee kertomuksia — Hollannissa niitä kerrotaan sellaisia, että tukka nousee pystyyn. Heidän tarkoituksensa onkin pelottaa belgialaisia. He ovat alunpitäen päättäneet olla niin kammottavia kuin suinkin. Te ette ymmärrä vieläkään mitään… Well… Väkivaltaisuuksia. Sellaisia, joista amerikkalainen ei ole koskaan kuullutkaan. Joista ei sovi puhuakaan… Well… Raiskauksia… He ovat kurinpidollisessa tarkoituksessa raiskanneet naisia pöydillä Liègen torilla. Yes, sir. Se on totta. Sen kertoi minulle eräs mies, joka juuri tuli Belgiasta. Tunsi ihmiset, tiesi paikan, tiesi kaikki. Täkäläiset ihmiset eivät näytä käsittävän, että nuo naiset ovat samaa lajia kuin ne, joita asuu Chesterissä tai Yarmouthissa ja miksei myöskin Matching's Easyssä. He näyttävät yhä luulevan, että mannermaan naiset ovat toista lajia — mieltyneempiä sellaiseen kohteluun. He näyttävät uskovan, että jokin erikoinen kaitselmuksen laki estää sellaista tapahtumasta Englannin asukkaille. Ja tuollaista sattuu lähempänä kuin kahdensadan peninkulman päässä teistä — nytkin. Ja mikäli ymmärrän, ei sen likenemistä estä juuri mikään…"
Mr Britling arveli sentään joitakin pieniä esteitä olevan olemassa.
"Minä olen nähnyt Englannin uuden armeijan harjoittelevan Lontoossa, mr Britling. En tiedä, oletteko te sitä nähnyt. Näin kokonaisen pataljoonan. Heillä ei ollut puolta tusinaa univormuja eikä yhtäkään kivääriä koko pataljoonassa.
"Te täällä Englannissa ette ollenkaan tajua mikä on kysymyksessä. Te ette voi kuvitellakaan, mitä merkitsee olla maassa, jossa kaikki, naiset, vanhahko väki, vakavat keski-ikäiset ihmiset pitävät sotaa yhtä tärkeänä kuin omia liikeasioitaan. He eivät tunne vähintäkään omantunnon vaivaa. En tiedä mikä Saksa oli ennen sotaa, sillä olin tuskin astunut pois junasta, kun sota alkoi; mutta nykyinen Saksa on suuri sotaleiri. Siellä kihisee sotilaita. Ja kullakin sotilaalla on univormunsa, aseensa ja varusteensa.