"Olen niin kiukustunut, etten sanoja keksi", lausui mr Britling pienen vaitiolon jälkeen, palaten pääasialliseen harminaiheeseensa. "Ne eivät tahdo tietää mistään sovitteluista. Se on pelkkää riidanhalua… Nuo ihmiset luulevat, ettei voi sattua mitään vaarallista. He ovat kuin lapsia, jotka leikkivät kammarissaan kapinaa. Huolettomasti ja vastuuttomina. He eivät huomaa leikkivänsä ladatuilla tykeillä, ennenkuin näkevät kuolemaa ympärillään…"
Hetkiseen hän ei virkkanut sen enempää, kuunteli vain hajamielisesti mr Direckiä, joka yritti selitellä Uuden Englannin suhdetta Irlannin-kysymykseen ja niitä monia vaikeita pulmia, jotka amerikkalaisen poliitikon tässä yhteydessä oli otettava huomioon. Ja alkaessaan jälleen johtaa keskustelua mr Britling liitti lausumiaan aivan vähän tai ei ollenkaan mr Direckin tekemiin huomautuksiin.
"Kaiken tämän nykyaikaisen uppiniskaisuuden ja väkivaltaisuuden psykologinen luonne on — omituinen. Ja masentava… En voi sitä oikein käsittää… Sama juttu, tarkastittepa suffragettien hommia, työväenliikettä tai tätä Irlannin sekasortoa. Ihmiset ehkä tuntevat itsensä liian varmoiksi. Meidän edellämmehän on ollut sarja rauhassa eläneitä sukupolvia, joiden aikana elämä suurin piirtein katsoen ei ole ensinkään muuttunut. Me olemme kasvaneet ilman minkäänlaisen vaaran tuntoa — siis ilman minkäänlaista velvollisuudentuntoa. Ei yksikään meistä — sillä jos minä juttelen, niin tekoni eivät sovi sanoihini — ei yksikään meistä todella usko, että elämä voisi milloinkaan enää perinpohjin muuttua. Kaikki tämä" — mr Britling teki laajan liikkeen kädellään — "näyttää sellaiselta kuin olisi sen määrä kestää iankaikkisesti. Järjestelmän murskautuminen tuntuu mahdottomalta. Tuntuu mahdottomalta, että mikään meidän tekomme saattaisi järkyttää järjestelmää. Lady Homartyn esimerkiksi ei voi uskoa, ettei hän yhä edelleen saa järjestää Claveringsiin kutsujansa ja etteivät kirjeet ja tee saavu yhä aamuisin hänen pieluksensa ääreen. Tai jos hänen mieleensä joskus välähtääkin, ettei hän jonakin kauniina päivänä enää ole teetään ottamassa, niin se merkitsee vain, että hän otaksuu jonkun toisen tekevän sen hänen sijastaan. Hänen kelpo hovimestarinsa voi peljätä 'paikkansa' menettämistä, mutta ei mikään maailmassa kykene synnyttämään hänessä, mielikuvaa ajasta, jolloin hänellä ei ole mitään 'paikkaa' menetettävänä. Ukko Asquith arvelee, että me olemme aina selviytyneet ja selviydymme vastakin olemalla rauhallisen juonikkaita ja sanomalla: 'odotetaan, niin saadaan nähdä!' Juuri siitä syystä, että olemme kaikki vallan varmoja yleisen mullistuksen mahdottomuudesta, voidaan meillä olla niin hillittömän väkivaltaisia yksityistapauksissa. Mitä naiset äänioikeudella? päätellään. Mitä se hyödyttää? Ja samassa lentää pommi Westminster Abbeyhin. Miksi ei Ulster tekisi tilannetta sietämättömäksi? — ja heti on joku järjetön carsonilainen matkalla Saksaan leikkiäkseen maankavalluksella johonkin Saksan keisarin puolinaiseen lupaukseen nojaten ja ostaakseen puoli miljoonaa kivääriä… aivan kuin hyvin, hyvin pahantapaiset lapset…"
"Ja me", lausui mr Britling tehden liikkeen, joka ikäänkuin pyöristi koko hänen esityksensä, "me jatkamme peliä yhä. Me tulemme sitä jatkamaan, kunnes sattuu säkene ruutisäiliöön. Jos olemme milloinkaan uskoneet mullistavia tapahtumia mahdollisiksi — nyt emme enää usko. Me englantilaiset olemme alinomaisia lapsia alinomaisessa lastenkamarissa…"
Kohta hän alkoi uudelleen.
"Asia on yksinkertaisesti se, että tuskin kukaan on milloinkaan saanut itselleen täysin selväksi, että maa on pallonmuotoinen. Maa on pyöreä — kuin oranssi. Olemme oppineet tuon asian koulussa — kuin minkäkin rosvojutun. Mutta käytännössä me sen aina unohdamme. Käytännössä me kaikki elämme maailmassa, joka on litteä kuin pannukakku. Jossa aika ei milloinkaan lopu eikä mikään koskaan muutu. Kukapa todella uskoo maailmaa olevan hänen näköpiirinsä ulkopuolellakin? Tässä me nyt olemme, ja mikään ei näytä muuttuvan. Ja peli jatkuu — mikään ei muutu milloinkaan. Vain jatkuu — avaruudessa, ajassa. Jos kykenisimme kirkkaasti tajuamaan näkörantojen takaiseni pyöreän maailman, niin totisesti olisimme varovaisia… Jos maailma olisi ympärillämme kuiskailevina parvekeriveinä, millaisia kuiskeita me kuulisimmekaan — Intiasta, Afrikasta, Saksasta, menneisyyden varoituksia, tulevaisuuden, ennusteluja…"
"Ja kuitenkaan emme niistä välittäisi…"
6.
Mutta juuri samaan aikaan, jolloin mr Britling nuo sanat lausui, oli Bosnian Sarajevossa, missä kello osoitti hiukan myöhempää hetkeä, tosiaankin, joukko kuiskailevia miehiä, joista eräs piteli hermostuneesti hänelle annettua mustaa kääröä ja nyökkäillen ilmaisi ymmärtäneensä lausutut tarkat ohjeet, mustaa kääröä, jossa oli vaarallisia kemiallisia aineksia ja ovelat sytytyslaitteet, mustaa kääröä, jonka määränä oli vihdoin kumota melkein kaikki mr Britlingin ja lady Frenshamin maailmankatsomuksen tukipylväät…
7.