Mr Britlingin katse harhaili kaukana kukkuloilla. Hän näytti mietiskelevän. "Luulen", vastasi hän. "Vaikka ei kenties juuri nyt — eikä lopullisesti. Kuninkaat ja valtakunnat kuolevat pois, mutta suuret aatteet kerran syntyneinä eivät voi koskaan kuolla. Tuo maailman tasavalta, tuo maailman terve hallitseminen on lopultakin yhtä varma kuin auringonlasku. Mutta…"
Hän huokasi ja käänsi jotakin kartastonsa lehteä siihen katsomatta.
"Mutta me tarvitsemme sitä pian. Maailma on väsynyt tähän verenvuodatukseen, väsynyt tähän itkemiseen, tähän voimain hävittämiseen, tähän poikain ja rakastettujen surmaamiseen. Me tarvitsemme sitä pian, ja saadaksemme sen pian meidän on tehtävä työtä sen hyväksi. Meidän tulee uhrata elämämme. Se, mitä elämästämme vielä on jäljellä…
"Se meidän on tehtävä, teidän ja minun, Letty. Mitäpä muuta tekemistä meillä enää olisikaan?… Minä en kirjoita enää mistään muusta, en ajattele enää mitään muuta kuin turvallisuutta ja järjestystä. Niin että kaikki nämä rakkaat vainajat — joka ainoa heistä, vie meitä lähemmäksi rauhan suuria päiviä ja ihmisen kehityksen varsinaista alkamista, ja kaikki tämä julmuus, joka saa miehet valittamaan lasten tavalla, joka murskaa valoisaa elämää synkäksi epätoivoksi ja surmaa nuorukaiset juuri sinä hetkenä, jolloin he ojentavat puhtaita käsiään tarttuakseen elämään — nämä julmuudet, nämä sekaannuksen kauheudet katoavat iäksi maan päältä."
10.
Letty katseli häntä kulmat rypyssä ja leuka nyrkkien varassa…
"Mutta uskotteko tosiaankin", kysyi Letty, "että maailman voi muuttaa paremmaksi kuin mitä se nyt on?"
"Kyllä — tietysti!" vastasi mr Britling.
"Minä en usko", virkkoi Letty. "Maailma on julma. Se on ennen kaikkea julma. Ja julmaksi se jää."
"Sen ei tarvitse olla julma", sanoi mr Britling.