Sittemmin hän oli päässyt pakenemaan. Aivan pian oli hänen onnistunut paeta. Hän oli ollut eräällä rautatieasemalla jossakin päin Belgiassa suljettuna odotushuoneeseen kolmen neljän ranskalaisen vangin seurassa. Brittiläiset ja ranskalaiset lentokoneet olivat pommittaneet asemaa; heidän vartiansa ja pari vankia oli saanut surmansa. Hälinän aikana olivat muut paenneet kaupungille. Heinävarastot paloivat ja eräs paloöljyvarasto oli vaarassa. "Sen jälkeen oli koetettava päästä pakoon. Jos minut olisi löydetty vapaana kävelemässä, olisin tullut ammutuksi."
Pommi oli singonnut muutamia lasin ja raudan sirpaleita Teddyn ranteeseen. Se näytti ensin vähäpätöiseltä asialta eikä vaivannut häntä viikkokausiin. Mutta sitten tuli haavaan jotakin likaa.
Kapealla mukulakivin lasketulla kadulla rautatieaseman takana hän oli tavannut erään naishenkilön, joka ei osannut englantia, mutta joka vei hänet erään papin luo, ja pappi oli hänet piilottanut.
Letty ei aluksi saanut selkoa kertomuksen kokonaispiirteistä eikä hän niistä kovin paljoa välittänytkään; hän tahtoi kuulla kättä ja käsivartta koskevista seikoista.
Kun tarina kerrottiin kokonaisuudessaan, ilmeni siinä omituisia asioita. Eräs vanha talonpoika oli pakottanut Teddyn työhön pellolleen, ollenkaan välittämättä käsivarren vioittumisesta ja kivusta, olipa hän vielä viitannut ohikulkevaan saksalaiseen, kun Teddy oli esittänyt vastaväitteitä. Sitten esiintyivät kertomuksessa niin sanotut "ne", s.o. henkilöt, jotka olivat ottaneet toimekseen pakolaisten siirtämisen Hollantiin. Oli puhe yövalvonnasta, noista pitkistä, toisiaan seuraavista öistä ennen vapauteen pääsemistä. Mutta Lettyn mieltä kiinnitti ainoastaan käsi. Siteen sisäpuolella oli jotakin mielikuvitusta kiduttavaa, jotakin sidottua, siellä oli tynkä. Hän ei voinut sitä ajatella eikä voinut olla sitä ajattelematta.
"Mutta miksi sinulta käsi meni?"
Se oli ollut vähäpätöinen asia aluksi, mutta sitten se oli tullut kipeäksi…
"Minä en mennyt sairaalaan, koska pelkäsin, että minut pidätettäisiin, joten en pääsisi kotiin. Minä näet ikävöin kuollakseni kotia, sairastin vaikeata koti-ikävää. Ei kukaan liene ollut pahemmin sen taudin vallassa. Muistelin tupaa ja puutarhaa ja miten täällä katsellaan ikkunasta ohikulkijoita — muistin tuhannet kerrat. Ne olivat aina ikäänkuin silmäini edessä. Vanha Dimple hyväntahtoisine hymyineen, mrs Wolker tuolla kylän laidassa ja miten hän tapasi hakea itselleen olutta iskien meille vain silmää, kun huomasi, että häntä katselimme, ja pikku Charlie tuhrus, jonka nenä tuhisi, kun hän kulki sikojensa luo, ja kaikki tyynni. Ja sinä Letty. Varsinkin sinä. Ja se, kuinka me tapasimme nojata ikkunanpieleen, olkapää olkapäätä vasten ja sinun poskesi aivan silmäini edessä… Eikä minulla ollut mitään kipua ruumiissani…
"Kuinka minä tuota ajattelinkaan ja ikävöinkään!…
"Siksi, näetkös, minä en mennyt sairaalaan. Toivoin aina pääseväni
Englantiin sitä ennen. Ja niin se jäi liian kauaksi…"