"Mutta sehän on sokean raivon — lianheiton asteella."
"Koko Saksa on sokeassa raivossa", sanoi ystävä. "Sill'aikaa kun me kuljeskelemme ihmetellen ja epäilevinä ja olemme yhä taipuvaisia nauramaan koko sodalle, ovat saksalaiset tuossa mielentilassa… Siinä on jotakin tahallista. He luulevat, että siitä lähtee voimaa. He tahtovat vaahtoa suupieliinsä. He tekevät kaikkensa saadakseen enemmän vaahtoa suupieliinsä. He kiihoittavat itseään omalla kirjoituksellaan. Oletteko kuulleet puhuttavan 'Vihan hymnistä'?"
Mr Britling ei ollut kuullut.
"Se oli viime viikolla käännettynä Spectatorissa… Ja sellaista vastaan me koemme taistella tyynesti ja liioittelematta. Kuulehan, Britling!
"Sinulle meiltä vain kestävä viha; Ei sammu milloinkaan meissä se viha — Me vihaamme maalla, me vihaamme merellä, Käsin ja aivoin ja sydänverellä; Viha kansasta uhoo, viha kruununpäästä, Ei iskevät miljonat iskuja säästä; Me yhdessä lemmimme, yhdessä vihaamme, Yhden on vihaaminen juurtunut lihaamme — Englannin!"
Hän luki loppuun saakka.
"No", kysyi hän lopetettuaan lukemisen, "mitä pidit siitä?"
"Tahtoisin koetella miten on hänen ruuviensa laita", sanoi mr
Britling pienen vaitiolon jälkeen. "Se on käsittämätöntä."
"Sitä lauletaan ympäri Saksan. Lissauer lienee saanut kunniamerkin…"
"Sehän on — pahinta ilkeyttä", sanoi mr Britling. "Mitä me olemme tehneet?"