Mutta sangen pian Hugh alkoi ikävystyä.
"Taas pitää lähteä marssimaan!" kirjoitti hän. "Ei ole mitään muuta aihetta kuin se, etteivät voi keksiä meille senkään parempaa toimintaa. Meitä ei harjoiteta ollenkaan kunnollisesti ampumaan, kun ei ole kiväärejä. Puolet ajasta menee meiltä hukkaan. Jos kerrotte puoli viikkoa armeijan miesluvulla, niin huomaatte, että me joka viikko hukkaamme vuosisatoja… Jos suurin osa näitä miehiä olisi vain merkitty luetteloihin ja saanut jatkaa omaa työtänsä sill'aikaa kun me olisimme kouluttaneet upseereja ja harjoitusmestareita ja hankkineet heille varustuksia ja jos he olisivat mahdollisimman nopeasti saaneet välttämättömän harjoituksen, niin se olisi ollut verrattomasti hyödyllisempää maallemme… Toisaalta me olemme kypsymättömiä, toisaalta alamme laimistua… Minua tuo ärsyttää. Minusta tuntuu, ettei meitä käsitellä oikeimmalla ja hyödyllisimmällä tavalla.
"Puolet miehistöämme on sivistynyttä väkeä, suhteellisen sivistynyttä, mutta meitä käsitellään aina ikäänkuin olisimme sanomattoman typeriä…
"Ei liene syytä olla vihoissaan, mutta kun on käynyt 'Statesministerin' ja ollut hiukan näkemässä, kuinka vanha Cardinal menettelee, niin mielessä alkaa tuntua hammaskipu huomatessa että täällä kaikki tehdään kaksin verroin hitaammin ja vain puoleksi niin hyvin kuin pitäisi."
Ilman mitään johdatusta hän sitten siirtyi kuvailemaan plutonansa miehistöä. "Paras mies joukossamme on eräs entinen kauppapalvelua, mutta jotta säästyisimme joutavilta ylistyksiltä, sattuu niin, että huonoin miehemme — olento, jonka kasvot ovat kuin täysikuu ja joka tuskin kykenee solmimaan omia kengännauhojaan ilman apua tai haukkumisia — on myöskin entinen kauppa-apulainen. Joukkomme epämiellyttävin jäsen on eräs pieni tylppänenäinen tuhrus, joka on lukenut Kiplingiä ja kuvittelee, ettei kukaan milloinkaan ole ollut siinä määrin Ortheris-soturin kaltainen kuin hän. Hän haeskelee kahta muuta 'Kolmen soturin' ryhmään kuuluvaa, jäsentä muistuttaen sitä tehdessään poliitikkoa, jota ei kukaan kannata, mutta joka siitä huolimatta yrittää muodostaa ministeristöä. Hän pitää omantunnon asiana olla siivoton puheissaan. Häntä surettaa, jos joskus jää voimasana käyttämättä, niinkuin keikaria surettaa, jos hän sattuu tekemään kielivirheen. Minulla oli ennen tapana hiukan kiroilla, kun en ollut vanhempaini korvain kuultavissa, mutta Ortheris on minut parantanut siitä viasta. Kun hän on läheisyydessä, niin minä käyn melkein korupuheiseksi. Nyt minä käsitän, että kiroileminen on oman likansa pureksimista. Plutonassa ei ole mitään välinpitämättömyyden mahdollisuutta: täytyy joko: rakastaa tai vihata. Minusta tuntuu, että ensimäinen otteluni ei tule tapahtumaan saksalaisten, vaan sotilas Ortheriksen kanssa…"
Eräs kirje sisälsi vain piirroksen, joka ivaten mukaili tunnettua taulua, missä näkyy sotilasleiri; alhaalla ja ylempänä sotilaan uni lemmittynsä tapaamisesta. Mutta master Hugh syleili unessa suunnatonta tislausastiaa soveliaan galvanometrin mitatessa hänen tunteensa voimakkuutta ja pienten kolmijalkain tanssiessa hänen ympärillään.
3.
Sitten saapui kirje, jossa hän äkkiarvaamatta kääntyi kriitilliseksi.
"Isä hyvä, tämä on kiukkuinen kirje. Minun on pakko purkaa sisuni jollekin. Ja miten onkaan, ei yksikään näistä pojista siihen sovellu. En tiedä, olisiko minut tämän asian vuoksi asetettava seinää vasten ja ammuttava, mutta täten minä julistan, että kaikki tämän pataljonan upseerit kapteenista ylöspäin ovat kokoelma kyvyttömiä — ja monet kapteeneista saa langettaa samaan kadotukseen. Muutamat heistä ovat iloisia, hauskanluontoisia ja keskeneräisillä hengenlahjoilla varustettuja miehiä, toiset taas ovat epämiellyttäviä miehiä, joilta hengenlahjat kokonaan puuttuvat. Ja minä uskon — äskeinen The Times'iin lähettämäsi kirje on minua hiukan valistanut — että he ovat keskiarvonäytteitä koko siitä sotilasluokasta, jonka on määrä voittaa tämä sota. Yleensä he ovat velttoja, mutta kun pääsevät joskus oikein vauhtiin, niin hätiköivät. Sen ajan, joka heidän tulisi käyttää ymmärryksensä kehittämiseen ja sotilaallisen kelpoisuutensa kartuttamiseen, he kuluttavat ruumiinsa hoitelemiseen. Suoraan sanoen he eivät kelpaa mihinkään. He eivät saa meitä kolmenkymmenen peninkulman päähän ilman että toinen puoli miehistä jää jälkeen, ruoka- ja makuutarpeet katoavat ja me saamme paastota kolmekymmentäkuusi tuntia tai jotain sen tapaista, eivätkä osaa laskea sormiansa kauemmaksi, koska eivät ole tottuneet käyttämään nenäänsä aritmeettisiin toimituksiin… Luulen, että tästä sodasta tulee jonkinlainen Inkermanin taistelu suuremmassa mittakaavassa. Me rivimiehet saamme hoitaa asian. Johto on 'poissa'…
"Kaikki tämä, isä hyvä, johtuu siitä, että minun täytyy keventää sisuani. Minua on pidetty tarpeettomasti nälässä, väsytetty melkein kuoliaaksi ja kiusattu äärimmäisyyteen asti. Me olemme kulkeneet viisikolmatta peninkulmaa — viidessäkymmenessäseitsemässä tunnissa. Ja suunnilleen kahdeksantoista tuntia ilman ruokaa. Minä olen ollut kapteenini mukana, joka on majoittanut meidät tänne Cheasingholtiin. Oh, hän on patus! Herra jumala! Herra taivaallinen jumala, millainen patus! Hän pelkää kaikkia painettuja apuneuvoja, mutta hillitsee itseään sankarillisesti. Hän kerskuu siitä, 'ettei hänellä ole minkäänlaista paikallisvaistoa, tuhattulimmaista!' Kerskailee! Hän kulki umpimähkään tässä kylässä, jonka eri osat ovat hiukan hajallaan, eikä tahtonut käyttää karttaa, joka minulla sattui olemaan. Hän arvioi jokaisen huoneen tilavuuden silmämitalla, eikä tahtonut sallia minun mitata, ei edes jumalan antamilla luonnollisilla mittauskojeilla. Ei edes perimilläni jaloilla. 'Pistetään tänne viis' poikaa!' sanoi hän. 'Mitäs te huonetta mittaamaan? Emmehän me ole tulleet mattoja laskemaan.' Kun hän sitten oli coup d'oeil'insä mukaan jakanut miehet niin että niitä oli tungokseen asti toisessa puolessa kylää, huomasi hän toisen puolen olevan vapaana ja sai alkaa alusta. 'Jospa mittaatte ensin lattiain pinta-alan, sir', sanoin minä, 'ja teette luettelon taloista —' 'En minä sellaisiin', sanoo hän tuijottaen minuun ankarasti…