"Kun aloitin tämän kirjeen, olin aivan vimmoissani, luultavasti lähinnä aamuisen muhennoksen vuoksi; kun olen ehtinyt näin pitkälle, tuntuu minusta siltä kuin olisin halpamainen riitapukari… On merkillistä, isä hyvä, että minä kirjoitan sinulle tällaista. Minua miellyttää sinulle kirjoittaminen. Minä en mitenkään voisi sanoa sitä minkä kirjoitan. Heinrichilla oli Breslaussa uskottu ystävä, jolle hän tapasi kirjoittaa Sielustaan. Minä en ole kokenut sellaista teutonista ystävyyssuhdetta. Eikä minulla ole Sieluakaan. Mutta minun täytyy kirjoittaa. Täytyy kirjoittaa jollekin — täällä ei ole mitään muutakaan tekemistä. Mutta nyt sammuttaa vanha rouva alakerrassa kaasun; hän tekee sen aina puoli yhdentoista aikaan. Hänen ei pitäisi sitä tehdä. Hän saa shillingin kultakin meiltä. Anna anteeksi lyijykynäni…"
Tuo kirje loppui keskelle lausetta. Kaksi seuraavaa olivat lyhyitä ja leikillisiä. Sitten tuli äkkiä uusi ääni kelloon.
"Olemme saaneet kiväärit! Meistä on vihdoinkin tullut oikeita aseistettuja sotilaita. Joka pojalla on kivääri: Ne ovat japanilaisia. Niihin on käytetty jotakin keveätä puulajia, joka muistuttaa tuoretta tammea ja hienoja huonekaluja ja herättää omistajassa Puutarhakaartin tunnelmaa; mutta liinaöljyn avulla on asia luullakseni koko lailla korjattavissa. Ne ovat joka tapauksessa oikeita kiväärejä, ne paukahtavat. Olemme hiukan hupsuja ne saatuamme. Ainoastaan koulutuksemme ja sotilaskurimme estää meitä laukomasta kohti mitään pahaa aavistamattomia katselijoita, joita liikkuu näköpiirin rajalla. Eilen näin miehen noin puolen peninkulman päässä. Minut valtasi ajatus, että voisin osua häneen — aivan keskelle… Ortheris, tuo vintiö, on saanut moottoripyörän, jota hän nimittää 'auto-piruksensa' — ei kukaan tiedä mistä syystä — ja mikäli ymmärrän, voi ainoastaan kuolema tai häpeällinen käytös pelastaa minut ylenemästä korpraaliksi ensi kuun kuluessa…"
4.
Eräs seuraavista kirjeistä loi uutta valoa nuoren 'auto'-miehen historiaan. Jo ennen kivääri- ja autokautta ja huolimatta niistä tappeluista, joihin hän oli joutunut erään tai eräiden nimeltä mainitsemattomien henkilöiden kanssa, Ortheris koki ikävyyksiä. Hugh'n kertomusta luonnehti nuoruusiälle ominainen suorasukainen savoir-faire.
"Muistaessani mainitsen, että Ortheris, noudattaen luojansa viittauksia ja kärsien sitä sanomatonta ikävystymistä, joka täällä vallitsi ennen kiväärien saapumista, unohti lordi Kitchenerin neuvon ja yritti valloitusta naismaailmassa. Tulos oli kiusallinen, ja nyt hän tahtoo itsepintaisesti saattaa sen koko plutonan tietoon. Hänen valitsemansa uhri on kelpo tavalla mukiloinut ja raapinut häntä, ja hänen vanhempansa — kumpikin pelottavia henkilöitä — ovat kieltäneet häneltä pääsyn huoneistoon (anniskeluhuoneistoon). Eivätkä he vain kieltäneet häntä tulemasta huoneistoonsa. He eivät osoittaneet asianomaista kauhistusta Don Juania kohtaan, eivätkä näyttäneet ollenkaan kunnioittavan valtion univormua. Mikäli voimme ymmärtää, oli mamma saanut hänet käsiinsä ja antanut aika tavalla korville. 'Mitä helvettiä pitää miehen tehdä?' huusi Ortheris. 'Eihän sitä sovi ruveta akkaa rusikoimaan.' Pappa oli usuttanut koiran hänen kimppuunsa. Vähemmän avomielinen sielu olisi vaieten sivuuttanut tuollaiset yksityiskohdat — minä olisin sekä liian omahyväinen että liiaksi nöyryytetty — mutta hänen luonteensa ei ole sellainen. Hän puhuu asiasta vilpittömän ihmettelyn äänellä. Hän juttelee siitä juttelemasta päästyäänkin: 'Akasta minä viisi', sanoo hän, 'viisi hänestä. Mutta se minua kismityttää, että erehdyin tytön suhteen niin riivatusti. Nähkääs, minä huomaan loukanneeni häntä. Ja sitä minä tosiaankaan en aikonut. Paha minut periköön, jos aioin. Minä en olisi tahtonut, että niin kävi, jumal'auta en olisi. Ja nyt ei pääse edes hänen puheilleen, jotta saisi selittää… Naurakaa vain, pojat, mutta te ette ymmärrä tämän asian laatua, pojat… Minua se kiusaa riivatusti. Te luulette, että minä poika olisin omia aikojani ruvennut ryöstöhommiin (Vihainen huudahdus, johon armoton hyväksymisulina hukkuu). Miten helvetissä sitä tietää, milloin pitää?… Vieköön minut, ellei tyttö minusta pitänyt.'
"Tuohon tapaan hän jatkaa tuntikaupalla — pimeässä.
"'Minä olin rehellisesti pihkassa häneen.'
"Ihmeellisintä on, että minä tuon johdosta alan pitää Ortheriksesta.
"Luullakseni se johtuu siitä, että tapaus on häntä ällistyttänyt siinä määrin, ettei hän muista ollenkaan näytellä Ortherista eikä Tommy Atkinsia, vaan on jälleen oma itsensä. Hän muistuttaa pelottavasti rakkia, jossa on koko joukko karheakarvaista terrieriä ja hieman airedalelaista. Hän on rakki, josta pitää, huolimatta siitä, että hän kuljettaa mukanaan kaikkien nuuskimainsa asiain inhottavaa hajua."