Kun mr Britling oli yksin huoneessaan, alkoivat kaikki ne ajatukset ja tunteet, jotka äsken olivat estyneet, tulvia yhä nopeammin ja runsaammin hänen mieleensä.
Hänestä tuntui — tavan takaa oli hän viime vuosina tuntenut samaa — että hän nyt juuri oli pääsemässä Hugh'n perille. Tuollainen alinomainen omain lapsiensa "jälleen löytäminen" kuuluu kaikkien valppaitten vanhempien kokemuksiin. Hän oli aina pitänyt Hugh'ta poikasena ja nyt seisoi hänen edessään mies, joka puhui niinkuin mies toiselle miehelle. Ja tuo mies, tuo ihka uusi mies, joka oli puhdas ja kirkas kuin äskenlyöty raha, täytti mr Britlingin mielen hämmästyksellä ja ihailulla.
Tuntui siltä kuin hän olisi ensi kerran havainnut nuoruuden kauneuden katsellessaan Hugh'n hoikkaa, sopusuhtaista, khakipukuista vartaloa. Hänen avoimissa kasvoissaan, kirkkaissa silmissään, hienoviivaisissa kulmakarvoissaan, jotka olivat täsmälleen samanlaiset kuin äidin, ilmeni sanomatonta hentoutta. Ja tuo kirkas, kelpo poika puhui yhtä vakavasti yhtä viisaasti kuin mikä ahavanpurema, monissa vesissä lionnut vanha junkkari hyvänsä…
Poika oli viisas.
Hän ajatteli omin päin; hän ajatteli oman asemansa kauttaaltaan, ei omahyväisesti, vaan täynnä vastuunalaisuuden tuntoa. Hän ei palvellut sankareita eikä yrittänyt niitä jäljitellä, hän ei sepitellyt mitään romanttista tarinaa oman minänsä ympärille. Jos hän oli sukupolven oikea edustaja, niin tämä sukupolvi oli parempi kuin mr Britlingin oli ollut…
Siitä mr Britlingin ajatukset siirtyivät siihen huoleen, mitä hänellä itsellään oli ollut, kun häntä ei huolittu vapaaehtoiseksi. Hän tunsi pistävää häpeää ajatellessaan, että nuo kelpo pojat kulkivat kohti kuolemaa ja haavoja neljänkymmenen ikäisten ja heitä vanhempien miesten maatessa mukavasti kotonaan. Kuinka typerää oli tehdä tuollaisia päätöksiä! Siinä nyt olivat isät, jotka olivat suorittaneet päivätyönsä, ampuneet nuolensa, korvanneet jollakin arvokkaalla työllä kasvatuskustannuksiaan, ja he eivät saaneet harjoitusta, heitä ei katsottu kelvollisiksi mihinkään palvelukseen, he olivat hävettävän hyvässä turvassa ja suorittivat joutavaa aprillityötä ylimääräisinä konstaapeleina. Sill'aikaa heidän nuoret, viattomat poikansa, joita ei vielä oltu koeteltu, joiden kasvavat mahdollisuudet olivat vielä ilmenemättä, joutuivat kuoleman kitaan, juoksuhautoihin… Sota jättäisi maailmaan vain raajarikkoja, vanhuksia ja lapsia…
Hän tunsi itsensä kurjaksi pelkuriksi, joka lihavana, ahdashenkisenä ja harjoittamattomana piiloutui Maryn elämästä kohonneen rakkaan vesan taakse.
Hän kärsi voimattoman nöyryytyksen tuskia.
Kuinka typerästi maailmaa johdettiinkaan?
Hän joutui raivoon. Hän ei voinut jäädä makaamaan vuoteeseensa, hän nousi ja alkoi kävellä huoneessaan törmäten pimeässä tuoleihin ja pöytiin… Me olimme liian typeriä suorittaaksemme yksinkertaisimpia tehtäviä: lähetimme poikamme rasituksiin ja armottomaan vaaraan, lähetimme heidät huonosti varustettuina, vailla riittävää tukea, lähetimme lapsemme Molokin tuleen, koska me englantilaiset olimme olemukseltamme tylsää, pyylevää, teeskennellyn hyvänluontoista, vanhaa ja keski-ikäistä väkeä. (Niin hän koetti jakaa itsesyytöksen sietämätöntä taakkaa toistenkin osalle.) Miksi hän ei tehnyt mitään asioiden muuttamiseksi, niiden korjaamiseksi? Mitä hyödytti omaksuttu vaatimattomuus, suvaitsevaisuuden ja luottamuksen yritykset noita vanhoja juristirenttuja, noita loruavia puhujia, noita paksupäisiä upseereja ja ahdasmielisiä virkamiehiä kohtaan. Ne sallivat Englannin nuorison joutuvan teurastettavaksi… Vanhat miehet istuivat vaaran ulkopuolella valmistellen nuorukaisille kuolemaa juoksuhautoihin. Sellainen oli todellisuus. "Poikani!" huusi hän kiivaasti pimeässä. Hänessä elävä kansallisen epäpätevyytemme tunto kävi tuskalliseksi, fantastisen pistäväksi. Tuntui siltä kuin kaikki hänen hellimänsä harhaluulot olisivat hävinneet… Mitä auttoi, jos sai ihmiset uskomaan, että tuolla ylemmissä piireissä suunniteltiin jonkinlaista suurta vastasiirtoa, jonka oli määrä johtaa voittoon Oli päivänselvää, ettei niillä ollut mielikuvituksen voimaa eikä älyä yhteensä edes niin paljoa, että olisivat voineet vastasiirron keksiä. Mikä tylsä joukko hyvänsä voi tehdä vastarintaa, mutta vain mielikuvitus voi antaa iskun. Mielikuvitus! Meidän kai olisi parasta olla iskemättä. Me voisimme iskeä ilmassa. Me voisimme iskeä merellä. Me voisimme iskeä lujasti Gallipolissa sen sijaan, että tiputtelisimme sinne riittämättömiä armeijoja niinkuin isämme tiputtelivat miehiä Sedanin luo… Mutta ukot, istuvat yhä vain pöytiensä ääressä kylläisinä ja unisina pudistellen vanhoja viekkaita päitänsä. Sanomalehdistö lörpöttelee saaden aikaan omituisia kaksimielisiä ääniä kuten myrskyn käsiin joutunut laivanlasti apinoita. Vanhat poliittiset naikkoset hankkivat edelleenkin paikkoja kelvottomille miehille ja hyökkäävät jokaisen johtajaksi kelpaavan miehen kimppuun, käyttäen häväistysjuttuja, solvausta ja valhetta…