Vihdoinkin mrs Britling poistui miehensä luota.
"Hyvää yötä", sanoi mr Britling saattaen hänet ovelle. "Olit hyvä, kun tulit minua lohduttamaan", lisäsi hän…
25.
Hän sulki hiljaa oven vaimonsa mentyä.
Ja tuskin oli ovi sulkeutunut, kun hän jo unohti vaimonsa. Hän oli heti jälleen yksin, sanomattoman yksin. Hän oli yksin tyhjässä maailmassa…
Yksinäisyys koski häneen kuin isku. Hänellä oli monta, joista oli huolehdittava, hänellä oli velvollisuuksia. Mutta hänellä ei ollut yhtään, jolle olisi voinut itkeä surunsa…
Hetkisen hän seisoi avoimen ikkunansa luona. Hän katsahti sänkyyn, mutta tiesi, ettei nukkumisesta tulisi mitään tänä yönä — vasta uupumus voisi hänet nukuttaa. Hän silmäili kirjoituspöytää, jonka ääressä hän oli niin usein työskennellyt. Mutta kirjoittaminen oli menettänyt kaiken merkityksen…
Huoneessa-olo kävi sietämättömäksi. Hänen täytyi lähteä ulos. Hän kääntyi ikkunaan. Sieltä kuului yökehrääjän meluava laulu, kauempana ääntelivät hirvet, sieltä häämöttivät tummat puut, pimeys, taivas kirkkaana ja kaukaisena ja lukemattomain tähtien peittämänä… Tähdet tuntuivat tekevän huomioita. Ne olivat kuin katselevia silmiä. Hän tahtoi mennä ulos niitten luo…
Hän meni hyvin hiljaa käytävän ovelle, vielä varovaisemmin hän kulki rapputasanteen poikki ja rappuja alas. Pari kertaa hän pysähtyi kuuntelemaan.
Erinomaisen varovasti hän avasi ulko-oven…