Tunnin verran, ehkäpä enemmänkin, hän nukkui, mutta heräsi taas ja pyysi hiljaisin äänin vettä. Me läsnäolevat katsoimme toisiimme neuvottomina, sillä meillä ei ollut antaa pisaraakaan, ja se meidän täytyi ilmoittaa hänelle. Hän valitti, vaikeni sitten hetkeksi ja sanoi:
"Olisi ollut paljon parempi antaa minun kuolla myrkkyyn, sillä en voi kestää tätä janon tuskaa."
"Emmekö voisi yrittää luolasta?" hätäili Maya.
"Se on mahdotonta", vastasi hänen isänsä. "Me kuolisimme kaikki."
"Niin, niin", toisti englantilainen, "se on mahdotonta. On parempi yhden kuolla neljän asemesta."
"Isä", sanoi Maya, "Teidän täytyy ottaa parhain muuli ja ratsastaa sillä lammikolle, minne yritämme huomiseksi. Kuu paistaa, ja hyvässä tapauksessa ehditte takaisin kahdeksassa tai yhdeksässä tunnissa."
"Se on tarpeetonta", mutisi englantilainen. "En mitenkään voi elää niin kauan juomatta, sillä kurkkuni on kuuma kuin kekäle."
Zibalbay kohautti olkapäitään, sillä hänkin piti sitä turhana, mutta tytär kääntyi päättäväisenä hänen puoleensa ja sanoi:
"Menettekö Te, vai lähdenkö minä?"
Zibalbay lähti mutisten partaansa, ja kohta me kuulimme muulin kavionkapseen erämaan kamaraa vastaan.