"Tehkää tilaa morsiamelle, neidit", sanoi Maya. "Serkku, hyvää yötä; on jo myöhä, ja vaimonnekin jo odottaa."
Mutisten jotakin käsittämätöntä lähti Tikal tiehensä, ja rinnatusten astui aviopari poikki suuren salin asejoukon seuraamana.
"Miten ihana morsian ja miten uljas sulhanen!", sanoi Maya heidän mentyään, "ja sittenkin olen nähnyt aviopareja, jotka hääpäivänään näyttivät onnellisemmilta. No, on aika käydä levolle. Ystävät, hyvää yötä! Mattai, jätän nämä vieraat Teidän huostaanne. Pitäkää huolta heistä — ja, kuulkaahan, tuokaa heidät huomisaamuna minun asuntooni, sillä isäni tahtoo että näyttäisin heille kaupunkia, ennenkuin kokoonnumme temppeliin."
Mayan lähdettyä teki Mattai meille hyvin kohteliaan kumarruksen ja pyysi meitä lähtemään kanssaan poikki pihan ja läpi monen käytävän ihanaan meille varattuun huoneeseen, joka oli himmeästi valaistu hopealampuin. Siellä oli silkkipeitteiset vuoteet ja pöydällä, keskellä lattiaa, viileitä juomia ja monenlaisia hedelmiä, mutta niin väsyksissä olimme, että välitimme vähät kaikesta tästä.
Sanottuamme hyvää yötä Mattaille, joka katseli meitä uteliaana ja ilmoitti haluavansa tulla katsomaan meitä aamusella, me kiersimme kiinni oven kuparilukon ja kävimme makuulle.
Vaikka olinkin väsynyt, en saanut unta tässä vieraassa paikassa, ja vaikka silmäni tavantakaa painuivatkin kiinni, herättivät minut taas ovemme takaa kuuluvat askeleet. Yhdestä seikasta olin varma, siitä nimittäin, ettei Zibalbayta kaivattu omassa kaupungissaan ja että syntyisi hämminkiä, kun hän huomenna julistaisi kertomuksensa kansalle, sillä varmastikaan ei Tikal sallisi itseään sysättävän vastarinnatta pois anastamastaan paikasta, ja että hänellä oli paljon ystäviä. Varmastikin kuulin oven takaa heidän kiireiset askeleensa, kun he saapuivat viereiseen huoneeseen neuvottelemaan Mattain kanssa. Mietin, mikä kohtalo meitä odottaisi tässä kohta koittavassa kahakassa. Tämä kansa kammoi muukalaisia — sen luin heidän kasvoistaan — ja varmastikin raivaisi se meidät pois jos suinkin mahdollista. No, olihan meillä Mayassa oiva ystävä, ja kaiken muun jätimme kohtalon huomaan.
Näin tuumien vaivuin viimein uneen herätäkseni englantilaisen ääneen, joka istui vuoteensa laidalla hyräillen laulua ja katsellen ympärilleen, päivän pilkistäissä sisään akkunasta. Toivotin hänelle hyvää huomenta ja kysyin syytä hänen hyräilyynsä.
"Koska sydämeni on täynnä päivänpaistetta", hän vastasi. "Vihdoinkin olemme päässeet tähän kaupunkiin, ja se on paljon suurenmoisempi ja ihmeellisempi kuin osasin aavistaakaan. Onni on suosinut meitä, sillä tuo Tikal on mennyt naimisiin toisen naisen kanssa, joka ei, mikäli hänen ulkonaisesta olemuksestaan voi päättää, päästä häntä hevillä eroon, ja siksi ei Mayan tarvitse enään pelätä häntä. Kolmanneksi, tässä kaupungissa löytyy, ottaen huomioon kaiken sen, mitä eilen näimme, yltäkyllin aarteita, jotta voitte perustaa vaikka kolme Intiaanikeisarikuntaa, jos niin tahdotte, sillä varmasti antaa Zibalbay Teille niin paljon kuin haluatte. Siksi pitäisi Teidänkin, ystävä Ignatio, laulaa kuin minun, sen sijaan että murjotatte ikäänkuin olisi ruumisarkkunne tuotu nähtäväksenne."
Pudistin päätäni ja vastasin:
"Pelkään puhuvanne liian valoisasti. Kaupungissa on syntymäisillään sekaannus, jonka pyörteisiin mekin varmasti joudumme, sillä Tikalin ja Zibalbayn välinen riita tuo kuolemaa mukanaan. Mitä Maya-neitiin tulee, olen varma siitä, että Tikal vieläkin — oliko hänellä vaimo tahi ei — häntä rakastaa ja yrittää saada hänet; näin sen hänen katseistaan eilen illalla. Lopuksi on kyllä totta, että täällä on pohjattomia rikkauksia; mutta sallivatko niiden omistajat otettavan vähintäkään osaa niistä minun tarkoituksiini — vaikkakaan he itse eivät niitä käytä — se on toinen asia."