"Samantekevä", minä vastasin. "Minä puolestani vastustan juonta. Kansanne jumalista minä tiedän vähän ja ajattelen vieläkin vähemmän, mutta olen oman maani Liiton päämies, enkä tahdo toimia sitä vastaan. Tämän työn tekeminen merkitsisi samaa kuin suurimman valheen sepittäminen, ja taivaan silmissä on vale synti. Kaikkien on kuoltava, mutta minä tahdon ottaa loppuni vastaan tahrimatta rikoksilla käsiäni. Tässä asiassa ovat teidän henkenne yhtä täpärällä kuin minunkin; jos niin ollen kaksi meistä kolmesta puoltaa tekoa, yhdyn minä heihin. Mutta jos vain yksi puoltaa, täytyy hänen tyytyä kahden mielipiteeseen."
"Hyvä, olkoon niin", sanoi Maya. "Ja nyt, rakkaani, sanokaahan valitsetteko kuoleman ja puhtaan omantunnon, vai elämän ja minun rakkauteni?" Ja hän katsoi englantilaisen kasvoihin ihanin katsein ja miltei levitti kätensä, kuin olisi tahtonut sulkea hänet syliinsä.
Vaikkei herra Strickland heti vastannutkaan, tiesin minä kumminkin, nähtyäni kaiken ja kuultuani Mayan sanat, hänen päätöksensä, sillä tuo rakastunut mies ei voisi vastustaa hänen houkutustaan ja hurmaansa. Äkkiä englantilainen puhkesi puhumaan, ja puoleksi häpeän puna syöksi hänen kasvoillensa.
"En osaa valita", hän sanoi. "En pelkää kuolla, jos tarvis vaatii, mutta en olisi mies, jos valitsisin kuoleman silloin kuin Te toivoisitte eläväni. Ignation lailla sanon, että tämän kaupungin jumalat ovat vain kuolleita kuvia minulle, ja siis olemattoman pettäminen on mahdotonta. En siksi toiseksi tullut Sydämen Veljeksi omasta tahdostani, vaan onnettomuuden kautta, joten tämä seikka ei raskauta omaatuntoani. Ollakseni osallinen tässä juonessa, minun täytyy valhetella, ja sitä en ole tehnyt ennen. Minusta tuntuu, että mies voi valita elämän ja rakkauden raa'an ja salaperäisen kuoleman sijasta, ja pitää silti kätensä puhtaana, vaikka hänen onkin kudottava ikävä juoni päästäkseen tarkoituksensa perille. Mutta tässä, niinkuin jokaisessa muussakin asiassa, seuraan minä Teidän mieltänne, Maya, ja jos Teidän mielestänne on parempi kuolla, kuolkaamme silloin, siinä kaikki."
"Ei", hän vastasi intomielin; "minun mielestäni on meidän parempi elää kaukana tästä onnettomasta kaupungista, ollaksemme onnellisia toistemme rakkaudesta. Onhan isäni kironnut minut Teidän takianne, ja sen jälkeen on kaikki jumalien ja ihmisten kirous kevyttä. Vaikka tekomme olisikin synti, teen sen Teidän takianne ja rakkautenne takia, sekä senkin tähden, että haluan elää onnellisena, ennenkuin astun hautaan. Katsokaahan kuolevaa isääni; koko pitkän elämänsä palveli hän jumalaansa, ja miten auttoi jumala häntä hänen hädässään. Hänen rukouksensa riittäköön meidän molempien puolesta, sillä minä en välitä sellaisista kehnoista jumalista, elleivät ne myös ole minulle hyödyllisiä. Jos aikomuksemme on synti ja kosto seuraisi sen kantapäillä, kohdatkoon se kansaani, joka tahtoi minut syyttä murhata; kohdatkoon myös Mattaita, joka ahdisti minua oman hyötynsä takia; ja ellei siinä kyllin, kohdatkoon se minua itseänikin. Välitän vähät tulevasta kostosta, jos vain lyhyen vuodenkin saan kutsua Teitä miehekseni."
"Pahan enteen sanoja", mutisi Mattai väristen, "sanoja, joita vain nainen voi lausua; mutta samantekevä."
Hänen puhuessaan kuulin minä vuoteessa olijan päästävän heikon äännähdyksen. Katsahdin huolissani Zibalbayhin ja huomasin, että joko olin erehtynyt tahi ainakin ettei ääni tullut hänen huuliltaan, sillä hän virui siinä yhä tunnottomana kuin ruumis.
"Ääntä kuului jostain", sanoin synkästi. "Mitä nyt, Mattai?"
"Seuratkaa minua", hän vastasi; "ja minä näytän Teille salaisen tien alempana olevaan Kaikkein Pyhimpään. Ei, ei Teidän tarvitse peljätä jättää häntä, sillä vaikka henki hänessä vielä sykkiikin, on hänen unensa syvä. Mutta kuulkaahan, missä on taika-esine? Tarvitsemme sitä."
"Minulla on toinen puolikas", minä vastasin; "toinen on Zibalbayn kaulassa."