Mattai kohautti olkapäitään ja jatkoi matkaansa mitään vastaamatta. Laskeuduimme alas monia portaita, kuljimme pitkin käytäviä ja läpi salaisten ovien, jotka kaikki Mattai jätti jälkeemme auki kunnes vihdoin pääsimme hohtavalle marmoriseinälle. Tätä seinää tunnusteli Mattai peukalollaan, kunnes löysi paikan, joka painamalla taipui syrjään, paljastaen avaimenreijän, mihin hän sovitti pienen, hopeaisen avaimen. Taaskin hän painoi marmoria, ja kahden jalan levyinen ja kuuden korkuinen paneli alkoi liikkua, ja me näimme valon pilkottavan aukosta. Nyökättyään meille hän astui seinäaukon lävitse, ja yksitellen seurasimme me häntä Nimettömän jumalan Kaikkein Pyhimpään, pidellen kiinni toinen toisemme käsistä. Sillä paikka oli peloittava, ja sen ääretön hiljaisuus ja juhlallisuus täytti meidät kauhulla.
Ensimäinen esine, joka sattui silmiimme, mikä olikin luonnollista, koska se oli aivan vastakkaisella seinällä ja sen läpi hohti huoneen täyttävä valo, oli Sydämen Kaupungin ihmeellisin ja salaperäisin kuva.
Tuo kuva oli suunnattoman suuri, yksinkertainen ja peloittavan kaunis, hiotusta kivestä tehty naamio, piirteiltään samanlainen kuin Palenquen ja muiden hävinneiden intiaanikaupunkien raunioista löydetyt, joiden ikää ei tiedä ainoakaan ihminen. Tämä suuri, vihreä naamio oli asetettu Kaikkein Pyhimpään johtavan kapean oven yläpuolelle ja oli muovaeltu niin, ettei se, huolimatta siitä että kasvot olivat ihmisen, ylimaallisessa arvokkuudessaan ja julmassa tyyneydessään ollut miehen enempää kuin naisenkaan näköinen.
Paksuihin huuliin oli veistetty ylimielinen ilme, ja niiden välistä hohtivat valkeasta emaljista tehdyt hampaat; nenä oli kotkannenä, avoimin sieraimin, jotka näyttivät hengittävän sisäänsä pyhää savua; ja otsa, jonka keskellä oli tulipunaisen värinen naisen kädenjälki, oli leveä, matala ja taaksepainunut. Juhlallisten ja tuuheiden kulmakarvojen alta loistivat kalliista kivistä tehdyt silmät. Näistä silmistä ja läpi koko naamion hohti valoa, tehden kasvot selviksi, ikäänkuin fosforin voimasta, sillä kivi oli läpinäkyvää kuin hienoin alabasteri, ja sen takana paloi kaksi lamppua, jotka kantoivat Auringon ja Kuun nimiä.
Sellainen oli ensi kertaa näkemämme Nimettömän hengen kuva, jolla oli kasvot, vaan ei ruumista; tuon hengen, Sydämen Suun, jonka käskynalaisia olivat kaikki pienemmät jumalat, Taivaan Sydämen ajatusten Tulkki, Voiman Herra, Auringon takainen pimeydessä Vaeltaja, Kuoleman salaisuuksien Tutkija. Tällä jumalalla ei ollut heihin nähden sääliä eikä vihaa, vaan asui se ikuisen tyyneyden ilme kasvoillaan, niinkuin tämä kansa kuvitteli, pimeyden kodissa, katsellen taivaallisten ja maallisten tapahtumain varjoa kuun peilistä ja ilmoittaen niistä sielulleen Sydämelle. Naisen verisen käden merkki oli lyöty hänen otsaansa, koska nainen on uudistuvan elämän tunnusmerkki, ja käsi on tarkoituksen ja toimeenpanevan voiman merkki, ja jokainen tarkoitus saavutetaan veren ja tuskan kautta.
Mutta Nimetön ei suorittanut mitään tarkoitusta — se oli pienempien jumalien tehtävä. Alussa ajatteli Sydän, ja Suu puhalsi henkäisynsä, antaen elämän maalle ja pannen sen kiertämään taivaankappalten keskellä, ja nyt katselivat silmät hymyten, kuinka se ja sen päällä asuvat kulkevat loppuaan kohti, kunnes vihdoin entinen voima heikkenee ja raukee. Kun, niin sanoivat papit, Sydän ja Suu ja Silmät alkavat ajatella ja puhua ja tarkastella, nousee niiden käskystä uusi maailma vanhan raunioilta ja uusi elämä siinä eläneiden haudoilta.
Siitäpä syystä tämä kansa, vaikka sen usko riutui riutuvan tarmon mukana, tietämättä parempaa oppia, uskoi nimettömään kolminaiseen Kohtaloon, jota se piti jumalien ja ihmisten valtiaana. Siksipä he myös asettivat sukupolvia sitten tälle paikalle, jota me tulimme häväisemään — ja joka oli heille kaikkein pyhin maan päällä — Sydämen, Suun ja Silmien kuvat kohtalonsa tunnusmerkeiksi.
Kaikkein Pyhimmän katto, joka ei ollut suuri, oli holvimainen, jäljitellen taivaan kantta, ja siinä näkyi kultainen aurinko, hopeinen kuunsirppi ja lauma tähtiä. Seinät olivat läpeensä ihanaa, kiilloitettua meksikolaista oniks-kiveä, miehenkorkuudelta täynnä kultaisia kuvakirjoituksia ja pienempien jumalien kuvia. Kalusto oli yksinkertainen, joku kummallisilla veistoksilla piirretty tuoli, pieni pöytä, missä oli paperiarkkeja ja ruokokuituisia pensseleitä sekä väriastioita, jommoisia tämä kansa käytti kuvakirjoituksissaan. Siinä huoneen osassa vihdoin, mistä me olimme tulleet, oli musta, yltympärinsä kultaisilla kuvakirjoituksilla piirretty marmorialttari, ja tällä alttarilla oli joku silkkikankaan peittämä esine.
Hetken aikaa olimme äänettä, katsellen kaikkia näitä ihmeitä; tehtyään hermostuneen liikkeen kuiskasi Mattai:
"Tehtäköön pian se, mitä olemme tulleet tekemään, sillä häväistys on jo alkanut, ja on liian myöhästä epäillä enään."