"Tuntuu siltä, Mattai, kuin pitäisi Teidän kätkeä kirjoituksenne jonnekin muualle, koska tuo sydän ei aukene, tai jos aukeneekin, meillä ei ole avainta."
"Odottakaahan hiukan", sanoi englantilainen; "ehkä vieterit ovat ruostuneet." Ja ennenkuin kukaan meistä ehti kieltämään häntä, painoi hän peukalollaan smaragdin puolikkaita niin kovasti, että tunnusmerkki tärisi marmorijalustallaan.
"Varokaa!" huusi Mattai, ja kun hänen äänensä kaiku kuoli, hypähdimme kaikki hämmästyksestä, sillä ihme ja kumma! Sydän aukeni kuin kukka.
Hitaasti se aukeni, kunnes taikakalun puolikkaat putosivat alttarin marmorijalustalle, paljastaen sisäänsä kätketyn, lampun valossa kirkkaasti välkehtivän esineen. Astuimme lähemmäksi ja jäimme peloissamme ja vaieten seisomaan, sillä sydämen ontosta sisustasta hohti nelikulmaiseen, kuvakirjoituksella täytettyyn kultalevyyn kiinnitetty punainen, ihmissilmän muotoinen jalokivi, joka näytti tuijottavan katsojaan.
"Jos me tässä vielä seisoskelemme, alamme vähitellen pelätä", sanoi englantilainen, katsahtaen sivulleen: "eihän punaisessa silmänmuotoisessa kivessä ole mitään pelkäämistä."
"Jos niin ajattelette, valkoinen mies", vastasi Mattai, ääni hiukan vavisten, "pankaa pyhä esine paikoilleen ja antakaa minulle tuo kirjoitus. Seis! Ottakaahan tämä ensin ja pankaa se tunnusmerkin sisälle, silmän paikalle", ja hän ojensi hänelle sepittämänsä levyn.
Englantilainen totteli eikä kummastellut sen enempää ottaessaan hirveännäköisen jalokiven ja vaihtaessaan oikean väärään.
"Lukekaa se", sanoi Maya, kun Mattai oli saanut levyn; "osaattehan lukea vanhoja kirjoituksia."
"Olisi parasta ehkä jättää lukematta", hän sanoi epäröiden.
"Ei", Maya intti, "olkaamme valmiit kuulemaan mitä pahinta. Lukekaa se, minä pyydän."