Hetken perästä palasi hän takaisin.
"Onko se tehty?" kysyi Maya käheästi.
"Ei; enkä minä ainakaan voi sitä tehdä", hän vastasi vihaisesti. "Mieluummin voin tukehuttaa itseni kuin tuon avuttoman naisen, niin julma murhaaja kuin hän onkin. Jos hänet surmataan, on jonkun toisen se tehtävä."
"Sitten tuo teko saa jäädä tekemättä", sanoi Maya. "Näin ollen on meidän suunniteltava pakoa, sillä yön hetket kuluvat ja pako on ainoa toivomme."
"Mitä sitten on tehtävä tuolle naiselle?", minä kysyin. "Emme voi viedä häntä mukanamme."
"Emme; mutta voimme jättää hänet kiedoksiin tänne, kunnes joku sattuu hänet löytämään", vastasi englantilainen.
"Kuulkaahan, Nahua! Säästämme henkenne ja menemme omaan kuolemaamme.
Tämä olkoon armeliaisuuden oppia kovalle sydämellenne. Hyvästi."
Kaksi tuntia oli kulunut, ja kolme alhaisen kansan käyttämiin vaippoihin käärittyä haamua, yksi niistä lasta sylissään kantava nainen, laskeutui äänettä alas kaupungin muurilta puisia tikapuita myöten laiturille, missä veneet olivat ankkuroituina vedenpaisumuksen aikana. Vesi oli tähän vuodenaikaan juuri nousemassa, ja matalassa vedessä laiturin vieressä kellui huvivene, jolla englantilaisen ja minun oli tapana käydä kalastamassa, kun joskus pääsimme erkanemaan muutamiksi tunneiksi kaupungin väsyttävästä elämästä.
Tähän veneeseen me astuimme ja suuntasimme, nostettuamme purjeen, kulkumme tähtien mukaan, kohti samaa kylää, mistä vuosi takaperin olimme lähteneet Sydämen Kaupunkiin. Kun tuuli oli suotuisa, kävi matkamme nopeasti, ja aamun ensi valon sarastaissa näimme kylän olevan noin peninkulman päässä. Sinne emme kumminkaan uskaltaneet nousta, sillä meidät olisi tunnettu; siksi ohjasimme veneemme muutamien kääpiömäisten vesipalmujen suojaan, noin puolen englannin peninkulman päähän kylästä ja läksimme, kätkettyämme veneen miten taisimme, viivyttelemättä vuoristoa kohti.
Kiertäen kylän takaa, jottei juuri heräävä väki huomaisi meitä, aloimme kamalan matkamme. Jonkun aikaa jaksoi Maya hyvin, mutta kun päivän helle lisääntyi, alkoi hän näyttää väsymyksen oireita, mikä ei ollut ihmekään, sillä hän kantoi sylissään kolmen viikon vanhaa lastaan. Keskipäivällä pysähdyimme, jotta hän saisi levätä, piiloutuen puron rannalla kasvavan puun suojaan ja syöden mukaan ottamiamme eväitä. Iltapäivällä jatkoimme matkaamme ja laahustimme lopun päivää eteenpäin, miten parhaiten taisimme, englantilaisen ja minun kantaessa vuorotellen pikku poikaa, kaiken muun taakkamme lisäksi.