"Kahdestakin syystä, herra: ensiksi, koska tahdon tehdä Teille palveluksen, jos se vain on minun heikossa vallassani. Toiseksi, koska en voi pitää huolta siitä, ollessani pakotettu jättämään Teidät, vaikkakin ero tuottaa minulle tuskaa, sillä, sallikaa minun vakuuttaa, en koskaan ole tavannut miestä, jota kohtaan olisin tuntenut suurempaa kunnioitusta ja kiintymystä. Ehkä, jos takaisin palaan, Te annatte minulle osan yrityksessä, jotta meistä kummastakin tulisi rikkaita miehiä. Näytänpä Teille, miten sain kuulla kaivoksesta." Tällöin vedin esiin omalla käännökselläni varustetun luettelon ja luin sen hänelle.
Hän kuunteli mielenkiinnolla, sillä kuten Tekin, herra Jones, rakasti maanmiehennekin, James Strickland, seikkailuja ja kaikkia tämän maan menneisyyttä koskevia asioita.
"Lähtekäämme heti paikalla", hän sanoi lopetettuani. "Käsken laittamaan kuntoon hevoset sekä muulin kantamaan tavaroita. Otammeko miehiä matkaan?"
"Minun mielestäni emme ota; kaivosta ei vielä ole löydetty, ja mitä vähemmän siitä melutaan, sitä parempi, sillä jos asia tiedetään yleisesti, voi joku ennen Teitä käydä sen valtaamassa. Lähettiläs, joka eilen illalla saapui, on luotettava mies, mutta hän on väsynyt matkasta ja haluaa levätä, joten me menemme yksin."
Tuntia myöhemmin ratsastimme vuorten keskessä, minun jätettyäni sanan Molasille, että palaisin ennen illan tuloa. Tie, jota ratsastimme, oli vaivaloinen ja kulki monen peninkulman matkan äkkikuilun parrasta, kunnes se vihdoin vei harjanteen laelle. Niin pahaa oli tie toisin paikoin kulkea, että meidän täytyi ajaa hevosia ja muulia edellämme ja tarttua kiinni kalliolla kasvaviin sananjalkoihin, jottemme lankeisi.
Vihdoin saavuimme harjanteen laelle ja laskeuduimme alaspäin läpi tammi- ja havupuumetsän kohti juhlallisen vuoren alla avartuvaa laaksoa, missä luikerteli virta. Tätä virtaa alaspäin seuraten ratsastimme peninkulman verran, kunnes aloimme etsiskellä määrättyä kalliota, joka luettelon mukaan sijaitsi puuttoman vuoren partaalla, allaan laakso, missä Guatemocin päivinä kasvoi suuri ceiba-puu, varjostaen kaivosaukon.
Ratsastettuamme tuuhean tammimetsikön lävitse saavuimme laaksoon, joka oli juuri korkean vuoren alla.
"Tässä sen paikan täytyy olla", sanoin, "mutta en löydä ceiba-puuta."
"Se on epäilemättä kaatunut ja lahonnut aikain kuluessa", vastasi herra
Strickland. "Kytkekäämme hevoset ja etsikäämme."
Teimme niin ja saimme kauan haeskella, sillä ruohot ja sananjalat peittivät paikan, mutta vihdoin keksin minä paikan, missä hyvin Vanhan puun kanto oli maassa lahonnut, niin ettei jäljellä ollut muuta kuin sen pyöreä hahmo ja joitakuita suurimpia juuria.