"El Norte".
Vielä hetki ja el Norte raivosi täydessä voimassaan. Ensiksi äkkinäinen tuulenpuuska ryntäsi alusta kohti, pannen sen vapisemaan, ja sieppasi yhdellä tempauksella kiinni käärimättömän halkasijapurjeen kiinnitteistään. Tämä tuulispää kiiti vonkuen edelleen, ja sen perässä raivosi myrsky.
Meistä näytti kuin sukeltaisi Santa Maria pää edellä valtavaan aaltoon, salaman kirkastamaan valkeaan kuohuharjuun, jota hirmumyrsky kiidätti edellään, sillä siinä samassa hulisi jalan paksuudelta vettä pitkin kantta kokasta keulaan, huuhtoen mukanaan kaiken irtonaisen, muun muassa kaksi intiaani-laivamiestä. Me olisimme menneet muiden mukana, ellemme olisi tarttuneet kaikin voiminemme etumaston ympäri kiedottuihin nuoriin, päästen pelkällä kastumisella.
Hetken seisoi laiva aivan hiljaa, ja näytti ikäänkuin kannelle syössyt vesi olisi sen painollaan upottanut kuohuihin, noustakseen, veden valuttua alas aaltoihin, jälleen ylös ja kyntääkseen kuohuja. Onneksi oli myrskyn ensi puuska voimakkain ja hirvittävin, eikä se osunut laivan laitaan, sillä yksi tai kaksi sellaista puuskaa lisää olisi upottanut meidät.
Hirmumyrskyn kiidettyä rantaa kohti tuntui silmänräpäyksen aikaa vain keinuntaa. Sitte sai Santa Maria osakseen koko pohjoistuulen painon. Hetken puski se vinkuvaan vastatuuleen ja huimaaviin aaltoihin, ammentaen niin suuret määrät vettä, että kapteenin oli pakko antaa määräys panna äkkiä koneet käymään puolella voimalla, toivoen näin matkan tarpeeksi edistyvän, laivan täyttymättä vedellä.
Nyt tuli vettä vähemmän laivaan, mutta toiselta puolen, kuten pian nähtiin, alkoikin alus ajautua Xicalangon nientä kohti, ja tästä hetkestä asti tuntui ilmeiseltä, että vain ihme voisi sen pelastaa. Tunnin verran kesti Santa Maria kovaa ja epätasaista taistelua, ajautuen myrskyn pakosta säännöllisesti taaksepäin, kunnes vihdoin voimme salamain valossa nähdä niemen ulkokarien uhkaavan parinsadan askeleen päässä peräkeulasta. Kapteenikin näki ne ja teki viimeisen yrityksen. Käännettyään laivan suuntaa hieman, niin että aallot löivät vastalaitaan, hän antoi määräyksen "täysi höyry, eteenpäin", ja taaskin me kuljimme ulapalle päin.
Ennen ja jälkeen tuon päivän olen tehnyt monta matkaa yli Meksikon lahden kaikenkaltaisilla säillä, mutta en milloinkaan ole kokenut sellaista, mitä nyt seurasi. Laiva nousi ja laski ja keikkui, nostaen milloin kokkansa, milloin keulansa aaltojen harjalle, kunnes näytti siltä kuin se hajoaisi kappaleiksi, veden syöksyessä tonnittain sen kannelle joka sukelluksella, virraten sisään läpi hataran laudoituksen.
Hitaasti, hyvin hitaasti etenimme niemestä väylää kohti, joka jää sen ja Carmen-saaren välille, mutta ponnistus oli lopulta liian kova. Laivan kamalasti nuokuttua lakkasi toinen siipiratas äkkiä pyörimästä ja toinen pirstautui palasiksi, ja säikähtynyt huuto alhaalta ilmoitti kannella olijoille, että kulunut koneisto oli luhistunut.
Olimme juuri väylän keskijuoksussa, missä kiiti rajutuulen ja vuoroveden ajama kuohuvirta viidentoista tahi kuudentoista solmun nopeudella, vieden mukanaan Santa Mariaa kuin vuolas katuoja puunlastua. Pari kertaa se pyöri ympäri, sillä koneiston luhistuttua ei ollut voimaa pitää kokkaa aallokkoa kohti, joten laivan sivuttain ollessa aallot syöksyivät kannelle, lakaisten sen miltei putipuhtaaksi, vieden mukanaan jok'ainoan pelastusveneen paitsi kutteria, joka oli kiinnitetty ylihangan puolelle, eikä ollut aaltojen ulottuvissa.
Kyykistyneinä maston suojaan pidimme me kolme kiinni nuoristamme, emmekä päästäneet irti vaikka vesi painoi meitä kantta vasten, peittäen meidät niin pitkäksi aikaa, että tuntui kuin olisivat keuhkomme haljenneet, ennenkuin päämme taas joutui ilmoille. Onneksi oli aallokko vienyt kaikki ylihangan puolen laitokset mennessään, joten vesi pääsi vapaasti virtaamaan yli, muuten olisi laiva kärsinyt haaksirikon heti paikalla. Mutta haaksirikkohan oli jo valmis, sillä konehuoneen luukku ja ruokasalin valoakkuna olivat rikkoutuneet, ja Santa Maria oli puolillaan vettä.