"Tosiaan", vastasi José, kamalasti nauraen, "ehkä sentään muistatkin. Kuumentakaahan, isä, miekankärki lampussa, niin minä kertoilen tässä vieraallemme, mitä käymme tekemään hänelle ja tyttärellensä."
Don Pedro nyökäytti päätään ja otti miekan sekä piti kärkeä liekin yläpuolella, Josén kuiskatessa intiaanin korvaan ja osoittaessa silloin tällöin tyttöä, joka pelon ja kauhun vallassa oli lyyhistynyt maahan, missä hän virui puolittain hiustensa peitossa.
"Oletteko te valkoiset miehet piruja?" sanoi vanhus vihdoin vihoissaan, joka näytti tulevan hänen sielunsa pohjasta, "ja eikö teidän keskessänne oikeutta olekaan?"
"Ei laisinkaan, ystävä", vastasi José, "me olemme itse asiassa hyviä miehiä, mutta ajat ovat kovat, ja meidän on elettävä. Mitä muutoin asiaan tulee, emme juuri liikoja välitä laista näillä seuduin, enkä koskaan ole ainakaan intiaanikoirilla kuullut olevan mitään oikeuksia. Vielä kerran kysyn, tahdotko viedä meidät sinne, mistä tuo kulta on kotoisin, jättäen tyttäresi tänne turvallisuutemme pantiksi?"
"En koskaan!" huusi intiaani. "On sata kertaa parempi, että me kumpikin kuolemme, kuin että kansani muinaiset pyhät salaisuudet tulisivat teidän tietoonne."
"Onpa teillä siis sittenkin salaisuuksia! Isä, onko miekka kuuma?" kysyi José.
"Hetki vielä, poikani", sanoi vanhus, kääntäen rauhallisesti kärkeä liekissä.
Tämän näyn me näimme ja tämmöiset sanat me hämmästyen kuulimme.
"On aika puuttua asiaan", mutisi herra Strickland ja valmistui, asettaen kätensä kaiteelle, hyppäämään alas kirkkoon.
Eräs ajatus välähti minussa äkkiä, ja minä vedin hänet takaisin käytävään.