"Rumpu on kuitenkin kunnossa, mitä sitten liekään tapahtunut palikoille", minä sanoin.
Kuljettuamme vielä noin sata kyynärää tapahtui ratkaisu. Olimme saapuneet metsässä paikalle, jossa suuri puu oli kaatunut ja päästi vähän valoa alas. Voin vieläkin nähdä kaiken edessäni. Siinä oli tuo jättiläismäinen puu, jonka runkoa peitti harmaa sammal ja tukuttain suurta mutta hiuksenhienoa sanajalkalajia. Meidän puolellamme oli noin neljänkymmenen jalan pituinen aukea, mihin valo lankesi pystysuorana säteenä, niinkuin savureiästä tupaan. Katsahtaessani tuohon maassa makaavaan runkoon näin ensin kaksi synkkää, raivoisaa silmää, jotka hehkuivat punaisina varjossa; ja sitten, melkein samassa silmänräpäyksessä, erotin paholaista muistuttavan pään, jota ympäröivät köynnöksenä hienot, vihreät sanajalat. En osaa kuvata sitä, voin vain toistaa, että se oli kuin hyvin suuren, kalpeakasvoisen paholaisen pää, jonka tuuheat kulmakarvat riippuivat yli silmien ja molemmista suupielistä pisti esille suuret, keltaiset torahampaat.
Ennenkuin ehdin kohottaa pyssyäni, peto hyökkäsi kauheasti ulvoen meitä kohti. Näin sen jättiläismäisen, harmaan hahmon rungon latvapuolella, näin sen kiitävän ohitseni salaman nopeudella, juosten pystyssä kuin ihminen mutta pää etukumarassa, ja huomasin, että minun puolimmaiseni käsivarsi riippui rentona kuin katkennut. Kääntyessäni kuulin kauhun huudon ja näin pedon tarttuneen Jerryraukkaan, joka oli lähinnä äärimmäinen ketjussamme, hänen takanaan vain Mavovo. Se oli saanut hänet käsiinsä ja kantoi häntä nyt pois, puristaen terveellä kädellään rintaansa vasten. Kun sanon, että Jerry, joka oli täysikasvuinen mies, vieläpä hyvin taipuvainen ylpeyteen, näytti vain lapselta pedon hurjassa syleilyssä, niin se antaa jonkinlaisen kuvan eläimen koosta.
Mavovo, joka oli urhea kuin puhvelihärkä, hyökkäsi pedon jälkeen ja iski kuparikeihäänsä sen kylkeen. He käyttäytyivät kaikki kuin raivohullut, lukuunottamatta minua, jolla taivaan kiitos vielä oli parempi keino jäljellä. Kolmessa sekunnissa oli täysi taistelu käynnissä keskellä aukeata. Veli Johannes, Stephen, Mavovo ja Hans olivat kaikki tuon suuren gorillan kimpussa, sillä gorilla se oli, vaikka heidän iskunsa eivät näyttäneet vahingoittavan sitä enempää kuin neulanpistot. Heille onneksi peto puolestaan ei halunnut päästää Jerryä, ja kun sillä oli vain yksi terve käsivarsi, voi se ainoastaan hampaillaan namuilla hyökkääjiä, sillä jos se olisi kohottanut jalkaansakaan heitä kohti, sen ruumis olisi menettänyt tasapainonsa ja se olisi kaatunut nurin.
Lopulta se näytti huomaavan sen ja nakkasi Jerryn maahan sellaisella voimalla, että Veli Johannes ja Hanskin kaatuivat. Sitten se hyökkäsi kohti Mavovoa, joka nähdessään sen tulevan asetti keihäänsä kuparihuotran rintaansa vasten sillä seurauksella, että kun gorilla yritti murskata hänet, keihään kärki tunkeutui sen ruumiiseen. Tuntiessaan tuskan se hellitti otteensa ja kaatoi kääntyessään Stephen'in. Sitten se kohotti mahtavan käpälänsä murskatakseen yhdellä iskulla Mavovon, niinkuin luullakseni gorillain tapa on.
Tätä tilaisuutta olin odottanut. Siihen hetkeen saakka en ollut uskaltanut laukaista, peläten satuttavani jotakuta tovereistani. Nyt kun he hetkeksi olivat kaikki poissa, minä asetuin seisomaan tanakasti, tähtäsin jättiläisen päähän ja laukaisin. Savun hälvetessä näin tuon suuren apinan seisovan aivan hiljaa, mietteisiinsä vaipuneen eläimen tavoin.
Sitten se heilautti tervettä kättään, käänsi raivoisat silmänsä kohti taivasta ja päästäen surkean, hillittömän huudon vaipui kuolleena maahan.
Kuula oli mennyt sisään korvan takaa ja tunkeutunut aivoihin asti.
Aarniometsän suuri hiljaisuus valtasi meidät; vähään aikaan ei kukaan sanonut eikä tehnyt mitään. Sitten kuulin jostakin sammalten seasta vienon äänen, jonka kaiku muistutti kimakkaa ääntä, joka syntyy, kun ilmaa puserretaan ulos kumipatjasta.
"Hyvin hyvä laukaus, baas", se piipitti, "yhtä hyvä kuin se, joka surmasi kuningas-korppikotkan Dingaan'in kylässä, ja paljoa vaikeampi. Mutta jos baas voisi siirtää jumalan minun päältäni, niin sanoisin — paljon kiitoksia."