Syöksyin heidän luokseen ja näin seuraavaa. Allamme oli jyrkkä, harjalta saakka aivan puuton rinne. Rinne laskeutui noin puolen mailia alaspäin kauniin järven rantaan, jonka pinta-ala oli ehkä kahdeksankymmenen hehtaarin laajuinen. Keskellä järven sinistä, syvää vettä, jonka myöhemmin huomasimme pohjattomaksi, oli korkeintaan 10-14 hehtaarin suuruinen saari, joka näytti viljellyltä, sillä silmämme erotti sillä peltoja, palmuja ja muita hedelmäpuita. Keskellä saarta oli pieni, sievä talo, rakennettu maan tavan mukaan, mutta tehden ulkonäöltään sivistyneen vaikutuksen, sillä se oli pitkulainen, ei pyöreä, ja sitä ympäröi parveke ja kaisla-aita. Jonkun matkan päässä majasta oli muutamia alkuasukasmajoja ja sen edessä pieni, korkean seinän ympäröimä aitaus, jonka yläpuolelle oli mattoja kiinnitetty paaluihin ikäänkuin suojelemaan jotakin tuulelta tai auringolta.
"Lyön vetoa, että siinä asuu Pyhä kukka", Stephen huudahti kiihkeästi — hän ei voinut ajatella mitään muuta kuin tuota kirottua orkideaa. "Katsokaa, auringon puolelle on pantu mattoja estämään sitä palamasta ja ympärille on istutettu palmuja, jotka antavat sille varjoa."
"Ja tuossa asuu Kukan äiti", kuiskasi Veli Johannes taloa osoittaen.
"Kuka hän on? Kuka hän on? Ajatelkaapa, jos sittenkin erehtyisin.
Jumala, suo etten ole erehtynyt, sillä se olisi enemmän kuin mitä
jaksan kantaa."
"On parasta ottaa selvä asiasta", minä huomautin käytännöllisesti, vaikka mielessäni yhdyinkin hänen epäilykseensä, ja sitten läksin juoksujalkaa rinnettä alas.
Tuskin viisi minuuttia kului, ennenkuin olimme vuoren juurella ja aloimme hengästyneinä ja hikisinä etsiä rantaäyräällä kasvavasta kaislikosta ja pensaikosta venhettä, josta kalubi oli meille puhunut. Mitä jos venhettä ei löytyisikään? Kuinka pääsisimme tuon suuren ja syvän järven yli? Samassa jo Hans, joka tottuneilla silmillään oli huomannut erinäisiä merkkejä ja poikennut vasemmalle päin, huiskutti kättään ja vihelsi. Me juoksimme hänen luokseen.
"Tässä se on, baas", hän sanoi ja osoitti kapeaa risukon peittämää solaa, jossa meistä ensin näytti olevan vain koko kuivaa kaislaa. Raivasimme itsellemme tien, ja totta totisesti siinä oli venhe, joka hyvin kannatti kaksi- tai neljätoista miestä, ja muutama pari airoja. Pari minuuttia vielä, ja me olimme soutamassa järven yli. Onnellisesti pääsimme rantaan, mistä löysimme pienen venhelaiturin, jota kannattivat järven pohjaan upotetut paalut. Sidoimme venheen kiinni, tai oikeastaan minä sen tein, sillä muut eivät muistaneet tuota varokeinoa, ja sitten suuntasimme heti kulkumme viljeltyjen peltojen läpi vievää tietä myöten taloa kohti. Äkillisen hyökkäyksen varalta tahdoin pyssyineni kulkea etumaisena. Suuri hiljaisuus ja se seikka, ettei yhtään ihmisolentoa näkynyt, herätti mielessäni tuon pelon, sillä tuntui omituiselta, ettei meitä olisi nähty järven yli soutaessamme.
Vasta myöhemmin sain tietää, miksi paikka teki niin aution vaikutuksen. Se johtui kahdesta syystä. Ensinnäkin oli keskipäivä, johon aikaan orjaraukat vetäytyivät majoihinsa aterioimaan ja nukkumaan yli päivän kuumimman ajan. Toiseksi, vaikkakin "Vartija", joksi häntä nimitettiin, oli huomannut venheen vesillä, hän oli arvellut kalubin tulevan Kukan äidin luo ja vetäytynyt syrjään, käskien toisiakin poistumaan, niinkuin tällaisissa tilaisuuksissa oli tapana, sillä kalubin ja Kukan äidin harvinaiset kohtaukset vietettiin uskonnollisin juhlamenoin ja syrjäisten näkemättä.
Ensin tulimme pienen aitauksen luo, jonka ympärille oli istutettu palmuja ja jota, kuten mainitsin, matot varjostivat. Stephen juoksi lähemmä, kiipesi aidalle ja kurkisti yli.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän istui maassa kuin päähän ammuttuna.
"Oi jumaliste!" hän huusi, "oi jumaliste!" mutta muuta en hänestä irti saanutkaan, enkä sillä hetkellä itse asiassa kovin koettanutkaan.