Mrs. Eversley ei tiennyt mitään kalubin jäännösten syömisjuhlasta eikä hänen luittensa hautaamisesta puisiin arkkuihin, jotka olimme nähneet, tuo kaikki oli pidetty häneltä salassa, vaikka se epäilemättä tapahtui. Hän lisäsi, että kaikki kolme kalubia, jotka hän oli tuntenut, olivat lopulta tulleet aivan mielipuoliksi lähestyvän loppunsa pelosta, etenkin jumalan annettua siitä ensimmäiset merkit ulvomalla ja puremalla poikki sormen. Totta totisesti ei ollut helppoa kantaa kruunua Pongo-maassa, kruunua, josta sitäpaitsi kidutuksen ja kuoleman tuomion uhalla ei saanut kieltäytyä. Minä puolestani en voi kuvitella mitään kauheampaa kuin noiden onnettomain kuningasten uhattu olemassaolo, joidenka kunnia ja valta oli tuolla tavoin päättyvä.
Kysyin mrs. Eversley'ltä, kävikö Motombo koskaan jumalan luona. Hän vastasi sen tapahtuneen kerran viidessä vuodessa. Siinä tilaisuudessa hän oli salaperäisin juhlamenoin viettänyt jumalan luona metsässä kokonaisen viikon täysikuun aikaan. Eräs kalubeista oli kertonut nähneensä Motombon tuossa tilaisuudessa istumassa kaulakkain jumalan kanssa puun suojassa ja puhellen kuin olisivat olleet veljekset. Lukuunottamatta tarinoita tuon pongo-jumalan miltei yliluonnollisesta viisaudesta en saanut siitä muuta tietää, ja olen usein tuntenut suurta kiusausta uskoa, että se todellakin oli suuren, vanhan apinan hahmossa esiintyvä paholainen.
Ei, eräs seikka minun kuitenkin on vielä mainittava, syystä että se selvittää Babemban tarinaa. Kävi selville, että metsään heitettiin joskus muista heimoista ryöstettyjä vankeja, jotta jumala voisi huvitella surmaamalla niitä. Tuohon samaan kohtaloon meidätkin oli tuon hirveän pongo-tavan mukaisesti tuomittu.
"Totisesti", ajattelin mielessäni kertojan lopetettua, "tein hyvän teon lähettäessäni tuon hirviön siihen pimeään paikkaan, joka sen osa oli ja jossa vilpittömästi uskon sen kohtaavan valmiina kaikki kuolleet kalubit ja muut uhrinsa asianmukaisine tervetuliaisineen."
* * * * *
Kuljettuamme läpi jumalan puutarhan tulimme kaatuneen puun aukeamalle ja löysimme eläimen nahkan levällään, niinkuin olimme sen heittäneet, ainoastaan kooltaan kutistuneena. Vain parvi metsämuurahaisia oli nähtävästi käynyt siellä tarkastusta pitämässä, puhdistaen Hansille onneksi nahkasta jokaisen lihanjätteen, mutta jättäen itse nahkan, joka nähtävästi oli ollut niille liian paksu, koskemattomaksi. Puhtaampaa jälkeä en ole koskaan nähnyt. Nuo uutterat pikku eläimet olivat sitäpaitsi syöneet suuhunsa koko pedonkin. Ei ollut jäänyt jäljelle muuta kuin puhtaat, valkoiset luut samaan asentoon johon ruumiin olimme heittäneet. Atoomi atoomilta tuo myriaadi-armeija oli syönyt kaikki ja jatkanut matkaansa metsän syvyyksiin, jättäen ohikulkunsa merkiksi vain tällaiset jäljet.
Olisin niin kovin mielelläni ottanut tuon jättiläisluurangon mukaani etelämaisten kokoelmaini lisäksi, mutta se oli mahdotonta. Kuten Veli Johannes sanoi, mikä museo tahansa olisi ilolla ostanut sen ja maksanut satoja puntia, sillä en luule sen kaltaista löytyvän koko maailmassa. Mutta se oli liian raskas; voin vain tutkia noita valtavia luita ja painaa mieleeni sen erikoisuudet. Oikeasta käsivarresta kaivoin sitäpaitsi esille kuulan, jonka olin ampunut pedon laahatessa mukanaan kalubia, ja panin sen talteen. Huomasin sen tunkeutuneen syvälle ja vahingoittaneen luuta kuitenkaan murskaamatta sitä pahasti.
Sitten jatkoimme matkaa kantaen mukanamme pedon vuotaa täytettyämme ensin pään ja käpälät (nekin, nimittäin käpälät, muurahaiset olivat puhdistaneet) kostealla sammalella säilyttääksemme siten niiden muodon. Taakka ei ollut kevyt, niin ainakin vakuuttivat Veli Johannes ja Hans, jotka kantoivat sitä olkapäillään kuivuneessa oksassa.
Loppumatkastamme järven rantaa kohti ei ole mitään kerrottavaa paitsi että kantamuksiamme lukuunottamatta oli helpompi laskeutua alaspäin tuota jyrkkää vuorenrinnettä kuin oli ollut nousu ylöspäin. Hitaasti kulkumme kuitenkin edistyi, ja kun vihdoin pääsimme hautuupaikalle, oli enää vain noin tunti auringonlaskuun. Istuuduimme levähtämään ja aterioimaan ja keskustelemaan asemasta.
Mitä oli tehtävä? Edessämme oli seisova vesi, mutta meillä ei ollut venhettä, jolla päästä toiselle rannalle. Ja mikä odotti meitä tuolla rannalla? Luolansa suulla istui olento, joka näytti vain puoleksi ihmiseltä, odottamassa meitä kuin hämähäkki verkossaan. Ei pidä luulla, että tämä kysymys oli paetessamme jäänyt meiltä huomaamatta. Olimme päinvastoin ajatelleet sitäkin, että koettaisimme kuljettaa mukanamme ruuhen, jolla olimme soutaneet Kukan saareen ja sieltä takaisin, metsän läpi. Ajatus hylättiin kuitenkin sentakia, että huomasimme mahdottomaksi kuljettaa sitä edes viidenkymmenen kyynärän matkaa, sillä se oli kaiverrettu yhdestä ainoasta hirrestä ja oli pohjastaan neljän tai viiden tuuman paksuinen. Mutta mihin voimme ryhtyä ilman venhettä? Uiminen ei näyttänyt tulevan kysymykseenkään krokodiilien takia. Sain kyseltyäni sitäpaitsi tietää, että koko joukosta vain Stephen ja minä osasimme uida. Ei löytynyt edes puuta, josta olisimme voineet valmistaa lauttaa.