"Tahdot anastaa kaikkivaltiaan Jumalan tehtävät", minä sanoin. "Mutta se on luonnollinen seuraus ja saattaa näissä olosuhteissa olla Hänelle mieleen. Ja nyt, kun olemme päättäneet toiminnastamme, ryhtykäämme heti työhön, jotta arabialaiset herrat vierailulle tullessaan löytäisivät aamiaisensa valmiina."

VII.

ORJAIN RYNNÄKKÖ.

No niin, me teimme voitavamme saadaksemme kaikki valmiiksi. Vahvistettuamme orjantappura-aitaamme eli bomaa niin paljon kuin mahdollista ja sytytettyämme sen ulkopuolelle muutamia suuria tulia määräsin kullekin metsästäjälle paikkansa ja katsoin, että heidän pyssynsä olivat kunnossa ja että heillä oli runsaasti ampumavaroja. Sitten sain Stephen'in paneutumaan, levolle lupaamalla herättää hänet myöhemmin valvomaan. Sitä en kuitenkaan aikonut tehdä, sillä toivoin hänen aamulla nousevan reippaana ja vahvoin hermoin ensimmäiseen taisteluunsa.

Niin pian kuin näin hänen silmäinsä painuvan umpeen istuuduin laatikolle miettimään. Puhuakseni totta en ollut sisällisesti kovin rauhallinen. Ensinnäkään en tiennyt, miten kaksikymmentä kantajaamme käyttäytyisivät tulessa. He saattaisivat joutua pakokauhun valtaan ja hyökätä ulos, missä tapauksessa päätin päästää heidät oman onnensa nojaan, sillä pakokauhu on tarttuvaa laatua.

Pahempi asia oli meidän hyvin vaikea asemamme. Leirin ympärillä, oli paljon puita, joitten sekaan hyökkääjät saattoivat piilottautua. Mutta kaikkein enimmän, vielä enemmän kuin joen kaislaisia rantaäyräitä, jonne he voivat ryömiä piiloon kuuliltamme, minä pelkäsin takanamme olevaa kaltevaa maata, joka kasvoi tiheää ruohoa ja viidakkoa, ja kohosi vähitellen noin kahdensadan kyynärän päässä korkeaksi harjanteeksi. Jos nyt arabialaiset kiertäisivät tuon harjun taakse, he voisivat ampua suoraan aitaamme ja rikkoa sen. Jos tuulikin vielä olisi suosiollinen, he voisivat polttaa sen tai hyökätä kimppuumme savupilvien suojassa. Tosiasia on kuitenkin, ettei mikään näistä mahdollisuuksista tapahtunut seuraavasta syystä. Yöllisissä tai hyvin varhaisissa hyökkäyksissä mielestäni on kaikkein vaikein aika aina ollut tuntia ennen taivaan valkenemista. Säännöllisesti kaikki voitava on jo tehty, ja ihmisten täytyy istua toimettomina. Silloin ruumiilliset ja moraaliset voimatkin ovat alimmillaan niinkuin elohopea lämpömittarissa. Yö tekee kuolemaa, päivä ei vielä ole syntynyt. Koko luonnossa tuntuu tuon hetken vaikutus. Silloin tulevat pahat unet, silloin lapset heräävät itkemään, silloin heräävät muistot niistä, jotka olemme kadottaneet, silloin epäilevä sielu usein vaipuu tuntemattoman syvyyksiin. Ei ole ihme, että ajan pyörät liikkuivat hitaasti sinä yönä. Monesta merkistä huomasin, että aamu oli käsissä. Kantajat kääntelehtivät ja mutisivat unissaan, etäällä jalopeura lakkasi ulvomasta ja etsi pesäänsä, valpas kukko kiekui jossakin, ja aasimme nousivat ja alkoivat tempoa köysiään. Vielä oli kuitenkin aivan pimeä. Hans ryömi luokseni; näin hänen ryppyiset, keltaiset kasvonsa vahtitulen valossa.

"Tunnen aamun koittavan", hän sanoi ja katosi taas.

Sitten ilmestyi Mavovo, kuvastuen suunnattoman suurena pimeyttä vastaan.

"Valvoja yöllä, yö on kulunut", hän sanoi. "Jos viholliset ollenkaan tulevat, heidän pitäisi jo olla täällä."

Tervehtien hänkin siirtyi pimeyteen, ja samassa kuulin keihäitten kalinaa ja pyssynhanain jännittämistä.