— Neiti, viisi penniä! kuului samalla palvelustytön ääni ovelta.
Postimies on tuonut neidille kirjeen.
— Minulle?
— Niin, niin, Ruotsista — hän sanoi.
Gerda koetteli kiireissään taskuansa ja ojensi rahan tytölle, joka tuota pikaa toi hänelle kirjeen. Nähtyään päällekirjoituksen kävi hänen otsallaan hieno värähdys. Hän mursi kiireesti sinetin, ja silmäillessään sisällystä muuttui hänen ilonsa miltei tuskalliseksi riemuksi. Iloinen toivon hymy oli hänen huulillaan ja hän kiiruhti vanhempainsa luo, mutta silloin kuuli hän ovelta kapteenin viimeiset sanat ja vastasi niihin:
— Minä olen saanut kirjeen Emma Wallströmiltä! jatkoi hän.
Tämä oli ollut Gerdan koulukumppani ja he, ollen kouluajalta uskolliset ystävykset, olivat kirjevaihdossa keskenään vielä sittenkin, kuin hänen vanhempansa, — isänsä oli ruotsalainen insinööri, — olivat muuttaneet takaisin Ruotsiin, jossa he asuivat Upsalassa.
— Emma kirjoittaa ottaneensa ylioppilastutkinnon loistavilla arvolauseilla ja alkavansa syksyllä jatkaa opintojansa. Hän on antaunut kasvatustieteen alalle. Hän sanoo, että minä suvella voisin valmistautua tutkintoon ja lupaa lähettää seuraavassa kirjeessä ilmoituksen vaatimuksista. — Ja jos äiti ja isä suostuvat siihen, niin tulisin syksyllä Upsalaan ja saisin asua Wallströmin luona, kaikkiaan viidestäkymmenestä kruunusta kuukaudessa. Se ei ole mitään kallista, se! Sehän on vaan seitsemänkymmentä markkaa. Sanokaas, eikö se käy päinsä?
Gerdan kädet vapisivat niinkuin hänen äänensäkin ankarasta mielenliikutuksesta. Hän oli kalpea. Näkyi koko hänen olennostaan, että nykyinen hetki oli hänestä tärkeä käännekohta hänen elämässään, sillä siitä riippui äärettömän paljon. Äiti katseli häntä hartaalla, surunsekaisella osanotolla.
— No, äiti ja isä! Mitäs te sanotte?
— Minä sanon, vastasi kapteeni, että se on haaveksimista ja hulluutta. Minä en todellakaan tiedä, kuinka sinä, Gerda, ymmärtäväinen tyttö, voit tuoda esiin sellaisia lapsellisuuksia. Sinä olisit valmis jättämään äitisi, joka niin hyvin tarvitsee sinun apuasi, valmis matkustamaan toiseen maahan, kuluttaaksesi aikaasi toimissa, joista sinulla, hitto vieköön, ei ole vähintäkään hyötyä, muuta kuin vaan maksavat isällesi suuret rahat. Tiedäthän rakas lapsi! että minä en ole rikas, vaikka minulla on tämä pieni kaupunginkartano ja eläkerahani. Se ei ole toden totta paljon perheen elättämiseksi, ja voithan myös ymmärtää, että veljesi kasvatus on maksanut kauniit rahat, ja nyt juuri olen minä hänen tähtensä pakoitettu — — —