— Gerda, oletko sinä täällä? kysyi hän.
Rouva Ivarsson oli vähän hämmästynyt. Mihin oli tyttö joutunut kovassa mielenliikutuksessaan? Mutta silloin havaitsi hän pimeää lasia vasten ihmisvartalon liikkumatonna nojaavan pöytään. Hän lähestyi ja laski hellästi kätensä tytön hartioille. Tämä vavahteli nyyhkytyksistä.
— Gerda, oma lapseni! Malta mielesi! Eihän ole mitään onnettomuutta tapahtunut. Älä ole niin tulinen. Kaikki voi tulla vielä hyväksi. Isälläsi on omat mielipiteensä ja hän on kovin itsepintainen, — sen minun täytyy sanoa, vaikka hän on sinun isäsi, mutta hän on myös sydämellisen hyvä ja pitää sinut hyvin rakkaana, siitä voit olla varma.
— Hyvä! Rakas! kuiskasi tyttö käheällä äänellä. Ei se ole mikään hyvä isä, eikä se rakasta lastansa, joka polkee sen koko elämän onnen, sen tulevaisuuden, jalkainsa alle.
— Hiljaa, hiljaa, rakkaani! Sinä et tiedä, mitä puhut. Sinä olet niin liikutettu. Ei saa lausua sillä tavalla vanhemmistaan.
Gerda vaikeni ja nyyhkytti vielä ankarammin kuin ennen.
— Oma tyttöseni! jatkoi äiti. Minä en tiedä, mitä minä tahtoisin uhrata, jos minulla olisi jotain uhrattavaa, täyttääkseni sinun toiveesi. Jos asia minusta riippuisi, niin ei varmaankaan olisi mitään esteitä pyrintöjesi tiellä. Mutta, näetkös, isä tarkoittaa sinun parastasi omalla tavallaan. Ja ole varma siitä, että hän antaisi sinun seurata taipumustasi, jos hän voisi ajatella, että sinä muuten todellakin tulet onnettomaksi.
— Eikö hän sitä sitte näe? Eikö hän sitä sitte käsitä? Gerda kohotti sitte kiivaasti päätänsä. Täytyisikö minun sitte ampua otsaani, vaiko heittäytyä järveen, että hän saisi silmänsä auki?
Hän puhui kiihkeällä innolla kesken nyyhkytystään.
— Rakas lapsi! Sinä teet minun onnettomaksi, tuolla tavalla puhuessasi.