— Vai niin! etkö ole lukenut vielä niin paljon korkeaoppisen tyttäresi filosofiallista kirjastoa? Kyllä luulen löytäväsi sen opin myöskin siellä, sillä se on ollut olemassa jo maailman alusta.
Kapteeni käveli kiivaasti muutaman kerran edes takaisin lattian.
— Joko nyt loppui jankkaamisesi? sanoi hän, seisahtuen vaimonsa eteen. Tahi jos sinulla on enempää sanottavaa, niin sano se nyt kerrassaan, että sitte tulee rauhakin. — Kuinkas on kiinnityksen laita? Kaikesta tuosta, mitä sinä nyt latelit, voisi päättää sinun kieltävän, luullakseni! Sinä saat tosin suojella tyttäresi etua, niin ett'ei hän joutuisi maantielle kehnon veljensä kautta. Niinkuin hän nyt muka istuisi polttavassa leivän puutteessa, kuin hänellä on sellainen mies kuin Leonard, joka hänestä huolen pitää! Tahi tahtooko hän varmuuden vuoksi ottaa äidinperintönsä jo hänen vielä eläessään, ettei isä ja veli vaan sitä hävittäisi?
Ärtyneen tyrannin solvaavalta ivalta tuntui kapteenin viimeiset sanat.
Rouva Ivarssonin silmät täyttyivät katkerilla kyynelillä nähdessään tämän miehen, joka oli ollut hänen sydämelleen kallis, jonka toiveita ja tahtoa hän oli niin iloisesti totellut, jonka luonteen hän oli kuvaillut niin jaloksi koko sen ajan, kuin he olivat yhdessä eläneet aviopuolisoina, nähdessään hänet nyt edessään, halpamaiseen vihaan syttyneenä hänen rehellisistä sanoistaan, ja kuullessaan nuot turhamaiset herjaavat sanat hänen huuliltaan.
— Kiinnitä mitä vaan haluat. Hallitsethan sinä kumminkin kaikki, sanoi hän. Et sinä, eikä kukaan muukaan saa sanoa, että minä olen pannut esteitä poikani tulevan menestyksen tielle. — Minä sanon nyt kerrassaan sinulle kaikki: älä kysy vast'edes minun suostumustani. Mitä minä merkitsen? Minä olen vaan holhuunalainen, mitään merkitsemätön orja. — Kerran luulin vielä, että minulla järjellisenä ihmisenä on sananvaltaa minulle kuuluvaan omaisuuteen, ja äitinä uskoin itselläni olevan vallan tehdä jotain tyttäreni hyväksi, ja panemalla jonkun ehdon, ennenkuin suostuin kiinnitykseen, tahdoin hankkia sen kautta Gerdalle tuon vähäisen rahamäärän, minkä hän olisi tarvinnut, mutta silloin sinä järjestit asian, kysymättä minun suostumustani, ett'ei vaan sinun tahtosi olisi riippuvainen niin alhaisesta olennosta kuin vaimosi, ja kuin minä kysyin kuinka asian laita oli, niin sain huolettoman, vaillinaisen vastauksen, aivan kuin minä olisin ollut palvelia ja puheena olisi ollut asia, joka ei ollenkaan minua liikuttanut. Ja kuitenkin riippui siitä lasteni onni ja menestys. — Sinä hetkenä, Otto! katkesi monivuotinen rakkauden side sydämessäni. Minä en ollut puolisosi, vaan palvelijasi, ja sinä tiedät, että minä olen elänyt siitä päivästä huoneessasi orjana, ja siksi jään. Mitä Jumala on eroittanut, ei ihminen voi yhdistää.
Rouva Ivarsson lähti hitain askelin huoneesta, johon hänen puolisonsa jäi tuijottamaan hänen jälkeensä. Lopuksi hän alkoi astella edestakaisin, pää rinnalla ja kädet seljän takana, tupakkapiippu sormissa.
Kummallisia sanoja ne olivat, mitä hänen vaimonsa oli lausunut! Hänen, joka aina oli pitänyt heidän avioliittoansa onnellisimpana, sopusointuisimpana ja malliksi sopivimpana, mitä voitiin ajatella! Ja hänkään ei koskaan liene ollut mikään kohtuuton mies. Ei, kunnian ja arvon kautta! Sellainen ei hän koskaan ole ollut. Hän oli rakastanut ja kunnioittanut vaimoansa, kuten tunnollisen miehen tulee ja sopii, ja tämä tosiaan ansaitsikin sen! — Ja nyt tämä hokee sitä alinomaa, kuinka hän oli vähäisellä laillisella vallallaan, jota luultavasti paremmat miehetkin usein käyttävät vaimoansa vastaan, kohdellut häntä, kuin tämä väänteli ja käänteli asioita, joita ei ymmärtänyt, ja tämä muka oli niin syvältä loukannut häntä, niin syvältä, ettei hän enää siitä hetkestä saakka pitänyt itseään hänen vaimonaan. Se muka sitten oli syynä!
Kapteeni seisahtui akkunan eteen. Hänen piippunsa oli kauan sitte sammunut ja hajamielisenä laski hän sen kukka-astiaan. Kauan seisoi hän mietteisiin vaipuneena, ne tulivat aina syvemmiksi ja syvemmiksi. Monenlaisia olivat hänen ajatuksensa, ne kävivät pitkässä rivissä läpi hänen sielunsa. Hänestä tuntui toinen ajatus synnyttävän vastustamattomasti toisen ja lopuksi asettuvan hänen eteensä ja tarkastelevan häntä vakailla katseillaan.
Kapteenista tuntui, niinkuin hän ei enää olisikaan perheensä haltija, sillä niin vaikutti häneen vaimonsa odottamatoin puhe. Hän menetti kaiken luottamuksen itseensä. Hänen, joka aina oli ollut niin hellä ja järjellinen aviomies, niin tunnokas isä, hänen täytyi nyt nähdä vaimonsa riistävän häneltä rakkautensa ainoastaan sen tähden, että hän oli menetellyt kuin isäntä talossaan. Vaimo oli siinä tehnyt pahoin. Hänen naisekas itserakkautensa oli loukattu, siinä koko asia. Hänellä väärin oli. Hänhän oli *mies*, pää. Hän oli oikeassa, pannessaan tahtonsa voimaan, huolimatta vaimostaan ja lapsistaan ja käyttäessään kodin varoja. Mutta sanotaan myös, että mies ja vaimo ovat *puolisot*. Kuinka voi toinen sitte olla hallitseva ja toinen hallittava? Eivät he ole puolisot sillä tavalla. Mutta vihkisanoissakin mainitaan, että vaimon pitää miehellensä alamainen oleman. Ja sen pitäisi varmaan olla Jumalan sana. Niin kyllä, mutta silloin eivät he olisikaan puolisot, vakuutti jokin sisällinen ääni. Hehän ovat vaan herra ja palvelija. Mutta eiköhän mainita raamatussa tuosta alamaisuudesta? Kuinka olet sinä nyt niin ihastunut raamatun sanaan, sanoi ääni taas, sinä joka et juuri koskaan ole pitänyt väliä, mitä siellä on? — Niin kyllä, siten käy meidän, ihmisten! Kuin raamatun sana tuntuu meissä vastaavan itsekkäitä toiveitamme ja mielipiteitämme, silloin me sitä suosimme mielellämme. — Mutta vaikka jotain sellaista olisikin raamatussa, niin sanoo järki, ett'ei voida olla puolisot, jos toisen tulee hallita, toisen totella. Puolisoittenhan täytyy olla samanarvoiset, vai kuinka? Niin, mutta puolisoita ei olla kuitenkaan. Miehellä on alansa ja vaimolla myös. Ulkonainen, käytännöllinen, päättävä, hallitseva toimi, se on edellisen ala. Taloudellinen, lempeä, rakkaudellinen, hoitava taas on jälkimmäisen asia. Eikö sillä tavalla ole tasapainoa? — Oi, miten kekseliäs on ihmisten itsekkyys! Eikö se ole etevä asianajaja! — Kapteeni tunsi itsensä niin rauhalliseksi. Oli aivan kuin raskas taakka olisi pudonnut hänen sydämmeltään. Hän oli aivan oikeassa ja oli ihan tarkoin käsittänyt asemansa. Hänen vaimolleen ei ollut tapahtunut millään tavalla vääryyttä. Jalompi osa, korkeampi kutsumus olivat hänen. Miksi oli hän sitte tyytymätön? Minkä tähden pitää hän itseänsä halveksittuna? Kapteeni tunsi sydämmensä oikein huojennetuksi ja sielunsa ylennetyksi avioliitto-kysymyksen ratkaisemisesta, jonka hän oli keksinyt. Vaimollehan oli uskottu paljon arvokkaampi tehtävä avioliitossa. No hyvä, muistutti tuo kiusoittava, sisällinen ääni, jos niin on, täytyisihän hänellä olla sama arvo kuin miehelläkin, vieläpä korkeampikin, sillä eihän anneta alemmalle olennolle jalompaa tehtävää. Se sotii kaikkea järkeä vastaan. Ja jos hänellä on korkeampi arvo, jalompi tehtävä, niin ei voida häntä estää päättämästä talon varoista, ja lasten kasvatuksesta. — Tämä totuus koko uhkaavassa voimassaan selveni kapteenin rehellisessä, puoluettomassa sydämessä, joka kuitenkin tahtoi uinailla perityissä ennakkoluuloissa. Silmänräpäyksessä selveni hänelle monta vuosisataa kestänyt hairaus avioliitossa ja yhteiskunnassa. Ja tälle hairaukselle oli hän uhrannut vaimonsa rakkauden, tyttärensä henkisen kehityksen! — Kaksi tuntia seisottuaan ikkunassa miettimässä kääntyi hän, meni huoneesensa, sulki oven ja itki katkerasti.