— Naisryöstäjä! Päästä impi vapaaksi sylistäsi! Kuin ei vapaasukuinen isä eikä veljet suojele neitoa muukalaisen väkivallasta, niin orja vetäköön miekan.
— Kuka olet sinä katala raukka, joka uskallat astua, solvausta suu täynnä, mahtavaa sankaria vastaan? ärjyi Helge ja heitti morsiamen miehilleen; ne hillitsivät neitosen, joka taisteli kuin vangittu kotka, temmatakseen itseänsä irti heidän käsistään, ja kaatoivat hänen alukseen. Helge veti miekkansa ja hurjaksi kävi ottelu rannalla hänen ja Alfin kesken. Veri purskahti, ja orja suistui halaistuin otsin mereen, jossa valkoinen kuohu muuttui ruusunpunaiseksi hänen verestään.
— Purjeet pullistuivat ja laivat kiitivät pois yli ulapan.
Myrsky-yö vetäytyi jälleen Pohjanmerelle. Laivankannella seisoi kalpea impi, pitäen jäykin käsin pitkästä, liehuvasta tukastaan kiinni, ja hänen silmänsä paloivat kuin tuhovalkea pimeänä yönä. Meri ärjyi. Myrsky vinkui. Kultakoristeinen lohikäärme nauskui, kiitäen siivet leveellään yli syvyyden. — Neitosen luo laivankannelle astui voimakas uros.
— Lempeä impi! kuului hänen äänensä. Minun morsiameni olet sinä. Minä olen sinut kunniallisesti pyytänyt ja laillisen korvauksen kautta saanut isältäsi. Tule syliini!
Hän ojensi kätensä neitoa kohden, tahtoen syleillä häntä. Mutta tämä pakeni hänen edestään kuin tuulenlöyhäys. Huimassa vauhdissa koetti uros tavoittaa häntä, mutta ei saavuttanut.
— Pian on kyyhky väsyvä, kuin haukka sitä ahdistaa, huusi hän vihoissaan ilkkuvalla äänellä. Mihin tahtoo hän paeta laivankannelta aavalla merellä?
Silloin juoksi Brynhild ylös laivan etukeulaan ja osoitti ulos merelle.
Tämän nähdessään kauhistui uros.
— Ollos rauhassa! huusi hän, meni ruoriin ja pysyi siellä alallansa. Mutta ryöstetty impi seisoi laivalla ja katseli ulos mustaan yöhön. Hän ajatteli valoisata huonetta, jossa pystyvalkea räiskyi liedellä, ylistupaa, jossa hänen äitinsä, kuninkaan tytär kaukaisilta mailta, jonka hänen isänsä morsiamenaan oli tuonut kotiin sotaretkeltä ja joka oli kuollut, hänen vielä lapsena ollessaan, opetti häntä neulomaan silkkiä ja kultaa, ja jolta hän sai kuulla monta ihmeellistä satua. Hän ajatteli nuorukaisen halaistua otsaa, joka vielä tänä aamuna oli niin puhdas ja kirkas; hän kohotti kätensä öistä taivasta kohden ja vannoi pyhän valan, jonka ainoastaan myrsky ja jumalat kuulivat.
Mahtavan Helgen linnassa vietettiin suuret pidot. Satamäärä uroita istui suuressa pylvässalissa. Kallis juoma vaahtosi kultaisissa maljoissa, ja harppujen ääni kaikui avaroissa saleissa. Ilomielin istui uros perärahilla, ja hänen rinnallaan kaunis Brynhild lumivalkeassa pukimessa. Mutta morsiamen posket olivat vaaleat kuin palttina, synkät kuin yö hänen silmänsä. Hän ei hymyillyt eikä sanaakaan päässyt hänen huuliltaan.