Siihen Rovasti huomautti miettivällä äänellään:. »Toisinaan on siinäkin ero, kenen karjaa kiertää.»
Laitumella pienen aitauksen vieressä odottivat valitut hevoset aamua, joka merkitsi uuden ajan koittamista niiden elämässä. Muutamat, joko masennettuina tai toisia viisaampina, söivät mehevää ruohoa, toisten liikkuessa levottomina ympäri laidunta etsien aidassa rakoa, joka tekisi pakenemisen mahdolliseksi. Ja muuan, joka kenties olisi ollut ylvään lauman johtaja, jollei sattuma olisi riistänyt siltä sen erikoisoikeutta, seisoi värisevin sieraimin ja hehkuvin silmin tuijottaen aitausta ja rakennuksia ikäänkuin kysyäkseen, mikä oli antanut näille miehille oikeuden karkottaa hänet rakastetuilta syntymäselänteiltä.
Ja jossakin kaukana yön hämyyn vaipuneena maassa, joka oli hänelle yhtä tuntematon kuin aidattu laidun tähän saakka vapaana eläneille varsoille, odotti mies päivän nousua, joka hänellekin oli oleva rajapyykkinä menneiden vuosien ja uuden elämän välillä.
Maatessaan vuoteessaan raikkaan yöilman tulviessa sisään avoimista ovista ja ikkunoista ja kuunnellessaan hevosten hirnuntaa läheisellä laitumella hymyili Phil Acton ajatellessaan huomenna alkavaa työtä, johon hän oli käyvä käsiksi parhailla voimillaan ja taidollaan.
Ja sitten, niin omituista kuin se olikin, juuri kun hän oli vaipumaisillaan syvään, ja rauhalliseen uneen, joka on hänen laillaan elävien miesten onni, hänen ajatuksiinsa johtui jälleen mies, jonka hän oli tavannut Metsärajalla. »Mitähän Kitty arvelisi, jos minä olisin tuon miehen kaltainen», mietti paimen.
IV LUKU.
Aitauksessa.
Aamun valjetessa, kun Granite Mountainin vuorivartio muuttui harmaaksi ja vakavaksi ja mahtavan näköiseksi yön tumman ja pehmeän vaipan väistyessä sen hartioilta, päästi pieneen laitumeen suljetun hevoslauman johtaja ilmoille varoittavan hirnunnan. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi koko joukko jalkeilla pelosta ja jännityksestä värisevin sieraimin. Kelmeässä valossa näkyi kaksi ratsastajaa, jotka olivat tulossa aitauksen puolelta pienelle laitumelle.
Ratsastajien lähestyessä liikahtivat muutamat hevoset kuin paetakseen, epäröivät, katsahtivat taakseen ja yrittivät vaihtaa paikkaa jättääkseen jonkin toverinsa itsensä ja vihollisen väliin. Vain joukon johtaja otti muutaman askeleen uhkaavaa vaaraa kohden ja jäi seisomaan laajennein sieraimin ja taisteluinnosta hehkuvin silmin.
Muutamaksi hetkeksi, ratsastajien näyttäessä sivuuttavan hevoslauman, heräsi hurja toivo vangittujen sydämessä. Mutta ratsastajat kiersivätkin laitumen niin, että lauma jäi heidän ja aitauksen portin väliin, ja pelästyneet eläimet ymmärsivät, mitä oli tapahtuva. Mutta aina kun ne koettivat päästä syrjään suuresta veräjästä, jota kohden ne pakotettiin kulkemaan, sulki järkkymätön, vaitelias ratsastaja pakotien. Vain komea johtajaori kulki ylväänä ja uhmaavana, ikäänkuin tietäen pakoyritysten hyödyttömyyden, veräjää kohden, irroittamatta hetkeksikään katsettaan ratsastajista.