Johanna oli yksi niistä monista, joitten surukuormia vaimoni näytti olevan määrätty kantamaan läpi elämän. Alkujaan oli hän palvellut meillä lapsenhoitajana ja oli siihen aikaan vihannan Irlannin saaren sievä, hymyilevä ja viehättävä impi. Sangen suurella mielihyvällä olin nähnyt pienen idyllin elpyvän ja päättyvän viimein hänen ja erään hyväluontoisen nuoren irlantilaisen välillä. Irlantilainen oli nimeltään Mike. Mutta vähän ajan kuluttua rupesi Mike harjoittamaan menneen ajan tapoja, joi ja lakkasi tekemästä työtä ja ainoat edut Johannan naimisliitosta olivat huono terveys, joka vuosi yksi lapsi lisää ja samalla rahojen hupeneminen.
"Ellei Johanna olisi nainut", lisäsi vaimoni, "olisi hän nyt ollut terve ja raitis ja säästöpankissa olisi hänellä kaunis säästö ollut vanhain päiväin varaksi. Nyt on minulla sekä hän että kolme hänen lastansa vastuksina niskoillani."
"Laske alas ne, lemmittyni", sanoin minä; "miksi itsesi uuvutat toisten ihmisten suruilla ja vastuksilla?"
"Ja ken ne sitte ottaisi hoitaakseen, luulet?" vaimoni virkkoi. Sitäpaitsi lisäsi hän, jatkaen äsken keskeytynyttä ajatustaan, "ei tule tämän lapsiparan naiminen kysymykseen, sillä mies jota hän rakasti lepää kummun alla Richmondin hautatarhassa. Hänen isänsä ja sulhasensa ovat kuolleet ja ainoa veljensä on raajarikko ja häneltä on sittenkin vanha äiti elätettävänä. Minä käskin hänen tulla huomenna luokseni ja tänäpänä koetan hälle työtä hankkia."
"Kuinka monelle sinun tänäpänä on hankkiminen työtä, ystäväni?" kysyin minä. "Otaksun ettei ole useampaa kuin kaksi- tai kolmetoista? Tomin sisaresta olet kai jo päässyt erillesi?"
"Enpä ole, sitä pahempi," vastasi vaimoni kärsivällisesti, "hän taitaa olla kotona taas. Hän on turhamainen lapsi, eikä hän viihtynyt maalla. Olen siitä oikein pahoillani, sillä perhe, johon hän pääsi, on kunnon väkeä, hyväntahtoista ja ystävällistä, ja siellä olisi hän voinut saada kodin ikäajakseen, jos hän oisi älykkäästi ja siivosti käyttänyt itsensä. Mutta eilen oli hän taas äitinsä luona ja eukkoraukka sanoi minulle, ettei tämä rakas lapsi saattanut olla hänen luotaan poissa ja ettei sydämensä hentonut lähettää tyttöä sinne takaisin."
"Vaikka, toisin sanoen, että sinä olisit hyvä ja hankkisit Miss O'Connorille hupaisempaa ajanviettoa. Pyhi pois se nimi luettelostasi, ystäväni. Nämä molemmat tarvitsevat vielä monta kovaa kolahdusta kokemuksen koulussa, ennenkuin voit heille mitään tehdä."
"Täytynee minun se tehdä," sanoi vaimoni huokauksella; "mutta on surkea nähdä nuoren ihmisen kulkevan kadotukseen suoraa tietä."
"Mitä sinä, äitini kerrot?" huusi Bob, joka tuli melkein töytäten huoneesen.
"Oh, sitä vanhaa tarinaa," vastasin minä. "Mitä olisi tekeminen kanssa-ihmisten auttamiseksi?"