"Katri on teidän paras ystävänne ja hän voi saada vieraansa viihtymään.
Oi, Katri valmistaa tästä niin pehmoisen pesän, senpä vielä näette!"
Parin päivän perästä kuletti Bill minut jälleen asuntoonsa, veti minua pakkilaatikkojen, olkien ja paperien välitse katsomaan komeata vierashuoneen sisustusta — josta hän iloitsi kuin pieni lapsi uudesta lelustaan.
"Katsoppas näitä tuolia", sanoi hän, "granaattipunaista, kukkasellista silkkiä, sohvat ovat aivan samaa tyyliä, samoin uutimet ja matot. En eläissäni ole näin kaunista nähnyt. Appi-isä sisustaa kotimme, ja anoppi hyörii ketteränä kuin mehiläinen, saadakseen meidät järjestykseen."
"Mutta Bill kulta", sanoin, "asuntosi on ruhtinaallinen. Pelkään, että elämäsi tulee liian kalliiksi, sillä lakimiehen ura on pitkällinen, vanha ystäväni."
"No, ymmärräthän, että kaikki olisi ollut toisenlaista, jos itse olisin maksanut laskut; mutta kun Katrin suku kustantaa kaiken — niin olkoon menneeksi — tyttö, joka menee naimisiin, tahtoo tietysti uudessa kodissaan noudattaa sitä elintapaa, johon hän on tottunut."
Olin vaiti, mutta sisässäni tunsin masentavan aavistuksen, tunsin, että tämä ylellisyys pian tukahduttaisi kotoisen vapauden, jota ystäväparkani niin haaveksi.
Häät vietettiin oikealla ajallaan, ja häiden jälkeen oli nuorilla kutsut, joihin kaikki menimme; me saimme nähdä Billin täydellisen kodin suurenmoisesti valaistuna ja kuulimme kaikkein kadehtivan hänen onneaan; mutta se oli miltei ainoa kerta, jolloin siellä kävimme. Kotiutumisesta, jokapäiväisestä käynnistä ja omista avaimista ei puhettakaan, me tunsimme olevamme heistä niin kaukana, kuin olisi nuori pariskunta asunut Tuilleriessä.
Katri, joka aina oli ollut reipas ja vallaton tyttö, alkoi heti kehittää emännyyslahjojaan ja osoittaa mielipiteitä, jotka niin erisivät hänen entisyydestään, kuin vanha hiipivä kissa vallattomasta kissanpojasta.
Katri oli itse asiassa hyvä tyttö. Hän oli hyväsydämminen, naisellinen, ystävällinen ja avulias; mutta sen ohessa äärettömän tarkka ja niin tunnollinen, että talouden huolet olivat hänet melkein näännyttää, ja hänen perheessään pidettiin taloudenhoitoa korkeampana taidetta ja tiedettä — se oli heillä uskontona. Katrin äiti, tädit ja isoäidit olivat kuulut mainiosta taloudenhoidostaan. Heitä olisi voinut luulla niitten hollantilaisten jälkeläisiksi Broeckin kaupungissa, joita Washington Irving kuvaa, ja jotka sitoivat lehmiensä häntään sinisiä nauharuusuja ja maalailivat polttopuunsa päät valkoisiksi. Hän kertoo, mitenkä eräs kuuluisa saarnaaja ei voinut poistaa naisväen huomiota maallisista askareista, ennenkuin hän rupesi saarnaamaan taivaallisen kaupungin puhtaudesta, sen muurien kirkkaasta kristallista ja katujen kultaisista kivistä — silloin heti kääntyi kaikkien emäntien mieli Zioniin. Näin juhlallinen ja totinen katsantokanta on jo silloin raskas, kun tyttörukalla ensi hoidettavanaan on vain yksinkertainen ja halpa koti, saatikka sitten, kun hänen pitää huolehtia komeista huonekaluista, kun kalliit kristallit painavat hänen mieltään, kun peilit heijastavat hänen velvollisuuksiaan, ja koi ja ruoste saattavat tunkeutua huoneisiin ja kaappeihin.
Äiti ja tädit varoittivat Katria juhlallisesti — he varoittivat häntä koista, torakoista, kärpäsistä ja pölystä; kaikki huonekalut verhottiin kylmällä hollannin liinalla, joten ne muistuttivat liinoihin käärittyjä ruumiita — uutimien tupsutkin saivat oman pienen verhonsa — ja tyttörukan päähän sullottiin ohjeita ja määräyksiä kaiken tämän komeuden hoitamisesta, kunnes se oli niin täynnä, ettei sinne paljon muuta mahtunutkaan.