"Olen varma, että teidän huoneenne tulevat kauniiksi", sanoin, "sillä te olette oikealla tolalla."
"Mutta isä", sanoi Maria, "yksi asia minua vaivaa. Minun kauneuden rakkauteni ulettuu kaikkialle. Himoitsen kauniita pöytäastioita — mutta, kuten sanoit, palvelijat ovat niin huolimattomia, ettemme voi käyttää niitä kotitarpeissa."
"Minä puolestani", puhkesi vaimoni puhumaan, "puolustan aito porsliinia, jos sitä vain huolellisesti säilytetään ja käytetään ainoastaan juhlapäivinä; ehkäpä se on taikauskoa, mutta minä puolustan sitä. Elköön sitä koskaan otettako esiin, ellei emäntä itse ole valvomassa, että sitä varovaisesti käsitellään. Äitini pesi aina itse porsliininsa, oli hauska nähdä hänen teenjuonnin jälkeen istuvan meidän keskessämme pesemässä kauniita kuppejaan, pyyhkien niitä hienoon damastipyyheeseen."
"Rakasta kaiken mokomin aito porsliiniasi", sanoin, "ja kunnioita sitä — sehän on varsin rakastettava, kodikas tunne, ellei se vain tympäse vieraanvaraisuuttasi ja estä sinua kutsumasta ystäviäsi teelle, syystä, että sinun täytyy kiivetä ottamaan astiat alas, pestä ne ja jälleen asettaa ne paikoilleen.
"Mutta mitä pöydänkattamiseen tulee, toistan samaa, minkä sanoin talonsisustuksestakin, että kauneus on välttämätöntä ja halpaa. Kaunista voit hankkia itsellesi tavalla tai toisella. Jollei sinulla ole varaa arkipäivinä käyttää haurasta porsliinia ja kristallia, jota kömpelöt ja huolimattomat palvelijat pahoin pitelisivät, ei sinun siltä tarvitse syödä rumista, mauttomista astiapahasista, komeitten astioitten odottaessa juhlapäivällisiä.
"Jos valkoiset, siistit pöytäastiat sievästi asetetaan lumivalkealle pöytäliinalle, jos lasit ovat kirkkaat, ja järjestys sekä aisti muuten vallitsee, ei lainkaan kaipaa aito porsliinia. Eikö ole tärkeämpää, että perhepöytä arkena on hauska ja kukilla koristettu, kuin että se kerran kuukaudessa pyntätään vieraita varten."
"Minäpä tiedän kokemuksesta kertoa teille, tyttöni", sanoi vaimoni, "että hienoa porsliinia ja muita kalliita pöytäkaluja saatatte hankkia itsellenne, jos itse pidätte niistä huolen. Niin pian kun siihen kyllästytte ja jätätte aarteenne muka luotettavien palvelijainne käsiin, voitte olla varmat, että joku kiltti hyvänsuopainen sielu pahottaa sekä teidän että oman mielensä murskaamalla kalliin mielikkimaljanne, eikä tytön mieletön epätoivo suo teille edes torumisen tuottamaa huojennusta."
"Luulen varmaan", sanoin, "että löytyy häijyjä pikku haltijoita, jotka viettelevät hyviä naisia syntiin ja vartioivat porsliinikaappia. Jos kuulet kyökin puolelta säräyksen ja huutoja, et koskaan epäile melun syntyvän vanhan kivivadin tai hirveän, korvattoman soppamaljan tähden, jonka olet vuosikausia toivonut särkyvän pirstaleiksi, ei, tiedät paikalla, että ihana, maalattu porsliinivatisi elämänlanka- ja hernekukkaköynnöksineen tai kaiverrettu lasimaljasi on sirpaleina. Porsliiniuhrit varmaan suuresti auttavat naista pyhimysarvon saavuttamiseen. Pope, muistaakseni, mainitsee naisen ylimpänä avuna itsensähillitsemisen porsliinin särkyessä."
"Silloin olisin minäkin pyhimys", arveli äiti; "sillä elämäni aikana on minulta särkynyt niin paljon lempikapineita tapaturmissa, jotka aina kummallisen kohtalon oikun kautta kohdistuivat kauniimpiin aarteisiini, että nykyjään katselen kaikkia kauniita, hauraita porsliiniesineitä melkein pyhällä kunnioituksella."
"Ellei ole rikas", sanoi Maria, "ei tosiaankaan kannata kiinnittää rahojaan niin hupenevaan tavaraan."