"Aistitonkin huone voi sinua joskus viehättää vain siksi, että jo ovella tunnet olevasi kotipiirissä, perheen helmassa, eikä missään asumattomassa 'esikartanossa'.
"Me seurustelemme vuosikausia ihmisten kanssa, tietämättä heidän tunteistaan, tavoistaan ja mielihaluistaan enemmän, kuin jos he asuisivat Kamtschatkassa! Ja mikä on siihen syynä? Luulenpa, että niinkutsuttu vierashuone, jossa tapaamme toisemme, on niin omiaan sitä meiltä salaamaan. Arkihuoneissaan he työskentelevät, juttelevat ja lueskelevat. Kun palvelija on saattanut sinut vierashuoneeseen ja nostanut hiukan ikkunaverhoja, odotat, kunnes he saavat pukua muutetuksi ja voivat esiintyä, ja istut miettimässä mitenkähän he elämänsä viettävät. Jostain kaukaa kuulet lapsen naurua, tai kanaarilintusen viserrystä, sitten ovi pikaisesti suljetaan. Rakastavatkohan kukkia? Kirjoittavatko kirjeitä? Ompelevatko, virkkaavatko ja tekevätkö kauniita koruompeluksia? Ovatkohan he koskaan iloisia ja leikillisiä? Mitä he lueskelevat? Tokkohan he piirustelevat ja maalailevat? Kaikkiin näihin kysymyksiin mykkä ja verhottu huone ei mitään vastaa. Sohva ja kuusi tuolia, kaksi äskettäin verhoilijan luota palautettua lepotuolia, brysselimatto, sohvapöytä kullattuine korukansikirjoineen, pariisilainen pöytäkello ja pronssiset kukkamaljakot — kaikki nämä vastaavat kysymyksiisi kolkolla äänellä: 'tämä on paras huoneemme', siinä kaikki. — Pian tipsuttaa huoneeseen emäntä parhaassa puvussaan, pyytää anteeksi viipymistään, kysyy äitisi terveydentilaa ja huomauttaa lopuksi, että ilma on hyvin kaunis. Näin jatkuu tätä tuttavuutta vuosikausia. Hetkinen arkihuoneessa kasvien, kanaarilinnun ja lasten kanssa olisi ehkä tehnyt teistä elinaikuiset ystävät, mutta nyt ette välitä toisistanne enemmän kuin tuosta kullatusta pendyylistä peilipöydällä.
"Ja nyt, tytöt", sanoin, vetäen esiin paperin taskustani, "tietäkää, että isänne alkaa saavuttaa mainetta näillä kyhäelmillään. Luen teille kirjeen, jonka vasta sain":
"Korkeasti kunnioitettava herra Crowfield.
"Teidän aatteenne ovat tunkeutuneet perhepiiriimme ja herättäneet vastakaikua sydämmissämme. Olemme vakuutetut niiden totuudesta ja ihastuneet siihen tapaan, jolla käsittelette ainettanne. Te olette ottanut puheeksi aineen, joka on lähellä sydäntämme, ja esitätte sen nerokkaasti, maltillisesti ja vakuuttavasti. Kaikkein täytyy tunnustaa, että mielipiteillänne on suuri vaikutus heidän mielikuvitukseensa — jospa vain todellisessa elämässä voisimme luottaa niihin! Siinäpä juuri pulma.
"Eräästä kirjoituksessanne löytyvästä seikasta tahtoisin keskustella kanssanne. Olette tähän asti (tietysti en tiedä mihin suuntaan tulette jatkamaan) puhunut ainoastaan kodeista, joiden johto riippuu palvelijoiden avusta. Periaatteenne, kuten olemme käsittäneetkin, soveltuvat kyllä kaikkiin kansankerroksiin; mutta useimmat ihmiset tahtovat nähdä itsensä selvästi kuvattuina. Pyytäisimme siis, että kääntäisitte huomionne meidän puoleemme, jotka emme viljele palvelijoita, vapauttamalla meitäkin muutamista taakoista, joita terveestä järjestämme huolimatta, emme uskalla viskata luotamme. Jos esim. meille tulee vieras kaukainen ystävä, (kenties rikaskin) pappi tai joku muu hänen arvoisensa. Mitä silloin teemme? Otammeko vastaan vieraamme kodikkaan vieraanvaraisesti ja vapaasti? Emme; me (talon naiset) juoksemme edes takasin, järjestäen ja anteeksi pyytäen, ettemme olleet valmistuneet hänen tuloonsa. Saatuamme hänet vierashuoneeseen istumaan, rupeamme suuriin päivällis- tai illallispuuhiin, kuten olisi taloon tullut suurikin herkkusuu. Näihin ruokahommiin sekä astiain pesuun kulutamme suurimman osan siitä ajasta, jonka vieras meillä viettää, sillä tahdomme näyttää hänelle, mitä voimme saada aikaan. Mikä hyödytön ja turha työ! Hyvä herra Crowfield, sinä köyhien ja epätoivoisten ystävä, astuos alas kiirastuleemme ja kerro maailmalle ne surulliset muistot, jotka siellä mieleesi jäävät. Opeta meitä, joiden on pakko kuten halukin itse suorittaa askareemme, miten kodissamme harjoittaisimme yksinkertaista, lämmintä vieraanvaraisuutta, ja kestitsisimme ystäviämme ilman puuhaa, touhua ja huolta, sillä eihän syöminen ole ihmisen ylin ilo. Tahdotteko tehdä tämän, herra Crowfield?"
Nöyrin palvelijanne.
R. H. A.
"Mikä oivallinen kirje", sanoi Jenny.
"Vastaatko siihen, isä?"
"Ensi numeroon tulee vastaus. Se kansanluokka, joka itse suorittaa työnsä on voimakkain, suurilukuisin — ja aivan yhtä sivistynyt, kuin mikä muu luokka hyvänsä. Se on maamme omituisuus —, merkillinen piirre siinä uudessa yhteiskunnassa, joka meillä on nousemassa, ja jos seuraamme kansallista kutsumustamme, on tämä luokka enentyvä eikä vähenevä. Koitan parastani, vastatessani näihin järkeviin ja tärkeihin kysymyksiin."
Huomasin Marian värisevän ja kääriytyvän saaliinsa Jennyn haukotellessa. Vaimoni kääri kokoon valmiin työnsä ja kello löi kaksitoista.