"Niin", sanoi vaimoni, "ja kaikki muotikeksinnöt omistetaan heti, muutetaan ja parannetaan, joten melkein joka kuukausi on jotain uudistettavaa. Kesäkuun nutut himmentävät toukokuun vaipan, kesäkuun napit ovat heinäkuussa aivan vanhankuosiset ja heinäkuun koristukset ja reunukset eivät enää syyskuussa käy päinsä. Kaikki etumukset, rimssut, nauhat ja tupsut ovat alituisessa nousussa ja laskussa, kaikki pikkuseikat naispuvussa pyrkivät kohti täydellisyyttä. Joka vähänkään tahtoo muotia seurata, saa minun luuloni mukaan tuhlata äärettömiä näihin jonninjoutaviin."
"Niin, isä", sanoi Jenny, "sillä kannalla ovat asiat olleet maailman alusta. Raamatussa sanotaan: 'Voiko neitsyt unhottaa kauneuksiaan?' Ei, sitä hän ei voi. Näethän, isä, että se on luonnon laki; ja muistatko tuon luvun raamatussa, jonka luimme kirkossa viime sunnuntaina, hiuskiharoista, hunnuista, kilisevistä koristuksista ja korvarenkaista, joita Zionin paatuneet tyttäret ennen maailmassa käyttivät. Naiset ovat aina ihailleet kauniita pukuja, eivätkä he niistä koskaan luovu."
"Mutta kuinka tietää nainen, esim. minä, missä kohtuus on?" sanoi Maria. "Äidin nuoruudessa taisi tyttö esiintyä seuraelämässä, vaikka hän oli perin säästäväinen ja käytti vain viisikymmentä dollaria pukuunsa. Äidistä oli sata dollaria reima summa. Minulla on enemmän, ja kuitenkin tulen töin tuskin toimeen. En tahdo elää pukuja varten, en uhrata kaikkea aikaani ja ajatuksiani niihin, enkä tahdo mennä liiallisuuksiin, mutta tahdon olla hienon naisen näköinen; minua vaivaa ja olen onneton, ellen ole soma, siisti ja puhtonen; koreat rääsyvaatteet ovat minun kauhuni. En tiedä missä syy lienee. Voiko yksi henkilö nousta koko yhteiskuntaa vastaan?
"Myönnän kyllä, ettemme oikeastaan tarvitsisi puoliakaan kaikesta, mitä meillä on, voisimme elää paljon vähemmällä, ja kuitenkin, kuten äiti sanoo, olla yhtä somannäköiset kuin tytöt entisaikoina, ennenkuin kaikki nämät turhuudet keksittiin. Tunnustaakseni totuuden, minä yleensä kuvailen olevani mallikelpoinen säästäväisyydessä ja rahan hoidossa, syystä, että tuhlaan pukuuni niin paljoa vähemmän kuin muut tyttötuttuni. Jospa olisitte nähneet esim. neiti Thornen syyspukuja, jotka hän viime vuonna minulle näytti meillä vieraillessaan. Hänellä oli kuusi pukua, joista jokainen oli maksanut ainakin seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä dollaria, mutta jotkut vielä sitäkin enemmän. Olen vakuutettu, että hän katsoo tarpeelliseksi tilata ensi syksynä uudelleen saman määrän. Hän hankaa ja hivuttaa näitä kalliita pukuja sametti- ja pitsikaunistuksineen kuin minä arkihameitani; ja syyskauden lopussa ovat ne mennyttä kalua — solkkuiset, kuluneet, kiiltävät, ja pitsit repaleina — ei mitään jälellä korjaamista tai parantelemista varten. Nähdessäni tällaista tuhlaavaisuutta, tuntuu minusta, kun olisimme Jenny ja minä oikeita säästäväisyyden neroja. Mutta en ollenkaan käsitä mikä oikeastaan on säästäväisyys. Sanoppas mikä se on."
"Saman kysymyksen teen minäkin taloudenhoidossani", sanoi vaimoni. "Luulen olevani säästäväinen, ainakin koitan parastani. Kaikki menomme ovat hyvin vaatimattomat, ja kumminkin on semmoisiakin menoja, jotka eivät ole aivan välttämättömiä; mutta vertaillessani itseäni naapureihin, huomaan ansaitsevani suurta kunnioitusta. Kun säästäväisyys joutuu puheeksi, ovat ihmiset aina nopsat toisiaan soimaamaan. Kaikki pitävät naapuriaan asiassa tai toisessa perin runsaskätisenä, mutta itseään säästäväisenä."
"Niin, uskallanpa väittää", yhdyin minä, "ettei tuttavapiirissäni ole ainoatakaan naista, joka ei pitäisi itseään säästäväisenä."
"Isä asettuu aina meitä naisia vastaan, kuten miehet ainakin", sanoi Jenny. "Ikäänkuin eivät miehet olisi aivan samanlaisia tässä ja monessa muussakin asiassa."
"Niin juuri", sanoi Maria, "ikäänkuin kaikki tuhlaavaisuus maassa lähtisi vain naisista. Minunpa mielestäni ovat nuoret miehet aivan yhtä tuhlaavaisia. Ajatelkaapas, mitä summia he tuhlaavat sikaareihin ja merenvahapiippuihin — meno, joka tuottaa vain itsekästä, mitätöntä nautintoa eikä ole kellekään hyödyksi. Tytön kuluttaessa rahaa kaunistukseensa, enentää hän ainakin hauskuutta ympäristössään, mutta miesten piiput ja sikaarit eivät ole kauniita, eivätkä liioin hyödyllisiä.
"Puvuissaan ovat miehet aivan yhtä tarkat ja pikkumaiset kuin naisetkin, heillä on aivan yhtä paljon hienoja ja vaihtelevia muotivivahduksia kuin naisillakin. Korukapineita on heillä myöskin aivan yhtä paljon. Katseleppas vain heidän paita- ja liivinnappejaan, kaulahuivejaan ja rintaneulojaan, kellonperiään, sinettejään ja sinettisormuksiaan ynnä kaikkia muita pikkutavaroitaan. Usein he tuhlaavat ja menettävät rahoja paljoa enemmän kuin naiset, sillä he eivät ymmärrä arvostella tavarata, eikä sen hintaa, eivätkä osaa pitää siitä huolta, eivätkä uudistaa eikä parannella vanhaa. Hatun ollessa hiukkasen ahdas, katkaisevat he hikihihnan kynäveitsellä tai iskevät reikiä uuteen paidan kaulukseen, ellei se ole ihan mielen mukainen. Minä ainakin luulen, että miehet luonnostaan ovat naisia paljoa tuhlaavaisemmat. Kyllä kelpaa pulskasti syyttää meitä naisia kaikesta tuhlaavaisuudesta, mitä maassa harjoitetaan!"
"Olet oikeassa, lapseni", sanoin minä, "naiset ovat luonteeltaan, miehiin verrattuina, paljon huolellisemmat ja säästäväisemmät — he ovat säästäväisyyden luojat ja ylläpitäjät. Miehet ansaitsevat, mutta naiset säästävät ja sovittelevat, se on yleinen sääntö".