"Tärkein säästäväisyysehto on, että vaimo tuntee miehensä tulot, ja miehellä, joka ei suo perheelleen mitään osaa raha-asioissa, ei myöskään ole oikeutta syyttää omaisiaan tuhlaavaisuudesta, sillä hän. riistää itse heiltä sen mittapuun, joka on välttämätön edellytys säästäväisyyteen. Lapset olisivat jo aikaisin totutettavat edesvastuuseen omista menoistaan, etteivät he luottaisi vain vanhempiensa huolenpitoon. Annettakoon heille määrätty summa, jotta oppisivat arvostelemaan hintoja ja rahan merkitystä. Usein muuttuu ajattelematon, tuhlaavainen tyttö, saatuaan määrätyn rahasumman käytettäväkseen, pian huolelliseksi, tarkaksi pikku vaimoksi. Hänellä on omat tulonsa, hän alkaa suunnitella, hän laskee yhteen, vähentää, kertoo ja jakaa — ja hänen päässään pyörii lukemattomia lukuja ja summia. Hän ei enää osta kaikkea, mitä päähän pälkähtää; hän punnitsee, harkitsee ja vertailee. Hän oppii kieltäytymystä ja anteliaisuutta. Hän supistaa menojaan, korjailee vanhaa vaatepartta, että se kestää vielä jonkun aikaa, ja lahjoittaa siten säästämänsä rahat jollekkin ystävälleen, joka on häntä köyhempi; ja lyönpä veikkaa, että tyttö, jonka menot viime vuonna kohosivat neljään ja viiteenkin sataan, tulee tänä vuonna mainiosti toimeen sadallaviidelläkymmenellä dollarilla. Tietysti täytyy hänen luopua paljosta, johon hän on tottunut, mutta tuntien varansa, huomaa hän sen mahdottomaksi, eikä kaipaa sitä enemmän kuin porsas pohjantähteä. Hänen aistinsa kehittyy itsenäiseksi ja valikoimisella välttää hän suuria menoja. Hän uudistaa hattunsa, parantelee pukuaan ja tuhansilla sukkelilla, näppärillä pikku keinoilla koettaa hän kykynsä mukaan saada pikku tulonsa riittämään.
"Niinpä vaimokin, jolle myönnetään määräraha taloudenhoitoon, pääsee sadasta päänvaivasta. Ennen ei hän käsittänyt, miksi ei hän voinut ostaa kaikkea, mitä hänen naapurinsakin. Mutta nyt sen hänelle sanoo suhteitten logiikka. Monta asiaa ei käy ajatteleminenkaan, vaikka naapurimme voivat hankkia niitä; meidän tulee tyytyä kohtaloomme ja elää voimiemme mukaan."
"Kultaseni", sanoi vaimoni, "luulenpa, että meidän amerikkalainen yhteiskuntamme tarjoaa erityisiä kiusauksia. Meillä ei ole vakituisia säätyluokkia, joiden tulot olisivat samanvertaiset. Eri varallisuuden asteella olevat ihmiset yhtyvät seuroissa ja kutsuissa ja tapaavat toisensa jokapäiväisessä seurustelussa. Englantilaisilla on mainio sananparsi: 'ihmisten ei tule elää eikä pukeutua yli säätynsä'. Amerikassa ei kukaan myönnä kuuluvansa mihinkään säätyluokkaan, eikä elävänsä yli säätynsä. Kansanvaltaisen tasa-arvoisuuden periaate yhdistä seuraelämässä erilaisimmat asemat ja tulot.
"Katsokaamme esim. tohtori Seldensin vanhaa ja arvossa pidettyä perhettä, jonka tulot nousevat vain kahteen- tai kolmeentuhanteen dollariin, mutta joka seuraelämässä on suuresti suosittu ja seurustelee vapaasti miljoonainomistajien kanssa. Heidän lapsensa käyvät yhteisissä kouluissa ja kutsuissa ja tapaavat toisiaan siten alituisesti yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden alueilla.
"Rikkaitten ystäviemme suuret menot eivät ole meille kiusaukseksi. Me emme himoitse kasvihuoneita, viinikellareja, ajoneuvoja, hevosia emmekä jalokiviä — tunnustamme suoraan, ettemme semmoisia voi ajatellakkaan. Mutta ellemme pidä varalla, lisääntyvät menomme päivä päivältä, nähdessämme tätä elämää läheltä. Me emme tietysti toivo itsellemme tuhannenviidensadan dollarin kasimirisaalia, kuten rouva Muutama, mutta me alamme himoita sadan dollarin maksavaa ja lankeamme paulaan. Emme haikaile timantti-kaulakoristetta, mutta timanttisormus, timanttiset korvarenkaat alkavat kangastaa nuorisollemme mahdollisuutena. Emme uskalla ajatella Axminstermattoa laattiamme peitoksi, eikä damastiverhoja ikkunoihimme, mutta meidän pitää ainakin ostaa brysselimattoja ja pumpulibrokaadia — muu ei käy päinsä. Siten ostamme paljon, jota emme tarvitse, ja jonka ainoa arvo on siinä, että se mairittelee itserakkauttamme. Näistä ala-arvoisista tavaroistamme maksamme suhteellisesti enemmän kuin rikkaat naapurimme omistaan. En tiedä mitään rumempaa kuin huokeahintainen kasimirisaali, ja kumminkin moni nuori mies ahtaissa oloissa uhraa kahdeksannen osan tuloistaan hankkiakseen vaimolleen sen. Mutta ostettuna se onkin vain alituisena riidankapulana. Sillä kun rajan yli on astuttu, kalvaa häntä kateuden musta henki nähdessään ystäviensä kalliit ja paljoa kauniimmat saalit. Samoin käy pitsien, samettipukujen ja monen muunkin, joka soveltuu vain rikkaille."
"Mutta, äiti kulta, kuulin täti Suruttoman vakuuttavan samettia, pitsejä ja kasimirisaaleja huokeimmiksi koruiksi, sillä ne kestävät ihmisijän."
"Hyvä on täti Suruttoman puhua, jolla on kymmenentuhatta vuodessa! hänen oloissaan ovat ne huokeita — mutta meille eivät mitkään loihtunumerot voi todistaa, että on huokeampaa ostaa halpahintaisia kasimirisaaleja, timantteja ja pitsejä kuin olla niitä ilman. Minulla ei koskaan ole ollut timantteja, eikä hienoja pitsejä, en koskaan ole esiintynyt samettipuvussa, ja kumminkin olen aina ollut täydellisesti onnellinen ja arvossa pidetty. Onko minua kukaan koskaan moittinut yksinkertaisuudestani. Ei ainakaan minun tietääkseni."
"Eihän toki, äiti kulta", sanoi Maria.
"Olen aina, tyttäreni, koettanut istuttaa teihin, ettei ihmisen tule elää yli varojensa, eikä koettaa seurata rikkaitten elintapaa, astumalla heidän polkemataan tietä. Olemme kaiken ikämme viettäneet hiljaista, vanhanaikaista elämää pienessä, vanhassa talossamme."
"Niin kultaseni, ellemme ota lukuun vierashuoneen mattoa ja sen seurauksia", virkoin minä ilkkuen.