"Väsyttävän ikävä ihminen tulee luoksemme vieraisille, me kohtelemme häntä seuraelämän vaatimusten mukaisella kohteliaisuudella, ja tunteemme käyvät paljon lämpimämmiksi häntä kohtaan, kuin jos sulkisimme ovemme häneltä sanoen:
"'Mene tiehesi, ikävä ihminen!'
"Miksi ei tätä yksinkertaista elämänviisautta voisi sovittaa korkeimpiin ja ylevimpiin tunteisiinkin? Uskonnon ulkonaiset muodot ovat samassa määrässä tärkeämmät kohteliaisuuden ja seuraelämän muotoja, kuin uskonto itse on yläpuolella kaikkia muita asioita maan päällä!"
"Sitäpaitsi", sanoi vaimoni, "kun Jumalanpalvelusta vuosi vuodelta harjoitetaan perheessä, kun vanhemmat ja lapset kokoontuvat, joka päivä lyhyelle hartaushetkelle — vaikkapa se usein rajoittuukin pelkäksi muodollisuudeksi — on se usein murheen hetkellä ja elämän käännekohdissa, jotka järkähyttävät meidän sisimpäämme, meille pyhänä tukena ja turvana. Sairaudessa, surussa ja eron hetkellä on kotirukouksella virkistävä ja lohduttava voima. Silloin muistelemme erossa olevia, kaukana harhailevia rakkaitamme, ja he ajattelevat liikutuksella sitä hetkeä päivässä, jolloin tietävät olevansa muistissamme.
"Nuorena tyttönä otin usein huolettomasti ja keveästi osaa yhteisiin rukouksiin, mutta nyt kun vanhemmat ovat ainiaaksi poissa, muistuvat ne mieleeni useammin kuin muut kotitunnelmat. Muistelen vanhaa perheraamattua, virsikirjaa ja isän rakasta tuolia. Raamatun yli nojautuneena näen hänet elävämmin kuin missään muussa asennossa. Lauseita ja kohtia hänen rukouksissaan, jotka silloin menivät huomaamatta ohitseni on sittemmin palannut mieleeni kuin lohdun enkelit. Emme huomaa niitten tuottamaa vaikutusta, ennenkuin olemme jättäneet ne kauas taaksemme. Säilytettyämme niitä sisässämme vuosikausia ja sitten silmäillessämme niihin näin toisissa oloissa, havaitsemme niitten huomaamattamme painaneen merkkinsä meihin."
"Olen usein matkoillani Englannissa ihaellut", puutuin minä taas puheisiin, "kotihartauden arvokkaisuutta ja säännöllisyyttä vanhoissa kunnioitetuissa perheissä siellä. Palvelijat, vieraat, lapset ja kaikki kokoontuvat, talon isäntä tai emäntä lukee luvun raamatusta, ynnä tavanmukaiset rukoukset, lopuksi kaikki yhteisesti lukevat ääneen Isä meidän rukouksen."
"Sellaiset hartaushetket eivät meillä käy päinsä", sanoi Rob. "Palvelijamme ovat miltei kaikki roomalaiskatolilaisia, ja siis kieltää heidän uskontonsa heitä yhtymästä meidän rukouksiimme."
"Perin surullista on", sanoin minä, "etteivät kaikki kristityt, jotka kumminkin vakuutuksestaan saattavat yhdessä lausua uskonkappaleet ja Herran rukouksen, sitä saa tehdä. Se kasvattaisi sopusointua perheessä ja kehittäisi enemmän hyvää suhdetta isäntäväen ja palvelijain välillä kuin oivallisimmat saarnat keskinäisistä velvollisuuksista."
"Mutta asiain näin ollessa emme sille mitään mahda", sanoi Maria. "Palvelijamme eivät voi yhtyä hartaushetkiimme, joskin tahtoisivat. Se on heiltä kielletty."
"Meidän maassamme ei kotihartaudella ole samaa juhlallista leimaa, kuin niissä maissa, missä uskonto on valtion uskontoa ja kaikki kuuluvat samaan kirkkoon. Rukouksemme tulisi olla kuin läheinen keskustelu isän kanssa eikä kuin juhlallinen kunnioituksen osoitus kuninkaalle. Sen tulee olla paljon tuttavallisempaa. Kotihartaushetkemme olkoot lasten juhlahetkiä — kalliita hetkiä, jolloin heidän ahkera isänsä jättää työnsä ja toimensa ja ottaa heidät, kuten Jeesus muinoin, polvelleen siunatakseen heitä. Ja isän kuva painuisi tällaisina hetkinä lapsen mieleen niin valoisana ja hellänä.