Silloin juuri orjainkauppias otti nukkuvan lapsen ja antoi ostajalle, viittaamalla käskien olemaan vaiti. Silmänräpäyksessä mies katosi väen tungokseen.
Jo soi kello ja höyrylaiva läksi taas liikkeelle. Mulattivaimo palasi entiselle paikalleen, mutta…
"Missä on minun lapseni!" huusi hän valittavalla äänellä.
Haley meni hänen luoksensa ja koetti rauhoittaa häntä.
"Lucie," sanoi hän, "kuten näet, on lapsesi poissa. Mutta, ajattelehan, ennemmin tai myöhemmin olisi sinun kuitenkin täytynyt kadottaa hänet. Etelään sinä et olisi missään tapauksessa voinut viedä häntä kanssasi. Minä möin lapsen kunnon miehelle, joka paremmin kasvattaa sen, kuin sinä olisit koskaan voinut."
Orjainkauppias oli jo ammoin saavuttanut tuon tylyn tunnottomuuden, joka halveksivasti katselee muiden mielenliikutuksia. Sen tähden häntä ei myöskään ollenkaan pelottanut mulattivaimon hurja epätoivon katse; hän vain ihmetteli, että vaimo ei ruvennut vaikeroimaan eikä parkumaan, johon hänen korvansa olivat aikaa sitte tottuneet.
Mitään valitushuutoa ei tullut. Lucie oli rauenneena vaipunut maahan ja ainoastaan epäselvä tuskan puhallus nousi hänen rinnastansa. Äidin sydämmeen oli liian kovasti koskettu.
Tuomo oli nähnyt koko tapauksen. Hänen sydämmensä oli pakahtua katsellessa niin julmasti kohdeltua äitiä, joka siinä makasi ihan kuin hengetönnä. Hän koetti myöskin lohduttaa häntä hurskailla lauseilla ja osoittaa sen tykö, joka kaikki kääntää parhaaksi ja kuulee hyljättyjen rukoukset.
Mutta hänen vaikka hellästikin aljetut lohdutuskokeensa olivat turha vaiva, hänen sanansa eivät löytäneet tietä vaimon sydämmeen, jota hurjat mielikuvitukset pimensivät.
Pimeä oli yö ja kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus, jota ainoastaan laivan ratasten yksitoikkoinen loiskatus häiritsi. Tuomoa omat ja mulattivaimon kärsimykset niin ahdistivat, että hän ei voinut nukkua. Arkulla maaten piti hän tarkkaan silmällä kaikkia Lucie paran liikkeitä. Viimein sentään painuivat hänen silmänsä kiinni.