Nämä syvimmän tunteellisuuden innolla lausutut sanat vaikuttivat mahtavasti hyväntahtoisen miehen mieleen. Hän pyyhkäsi ensin pois kyyneleen, joka oli äkkiarvaamatta herahtanut hänelle silmään, ja hypähti sitte tavattoman vilkkaasti ylös.
"Ainahan minä olenkin sanonut," puhui hän, "että orjuus on oikea kirous!
Niin, niin, rohkeasti vain eteen päin, Yrjö, mutta samalla hyvin
varovaisesti, ja ennen kaikkea ei mitään ihmisveren vuodatusta!
Tiedättekö te jo, että myöskin vaimonne Elisabet on samoin pakosalla?"
"Olen minä sen kyllä kuullut. Mutta minne päin hän on lähtenyt ja tokko minä häntä koskaan enää löydän, sen tietää yksin Jumala."
"Toivokaamme kuitenkin", lausui tehtaanomistaja, etsien jotakin taskuistaan. "Tässä Yrjö, tehkää minulle mieliksi ja ottakaa tämä!" lisäsi hän sitte, tarjoten setelitukkua.
"Jumala varjelkoon minua käyttämästä hyväkseni teidän jalomielistä tarjoustanne", vastusti Yrjö liikutettuna. "Minulla on, mitä tarvitsen, ja toivon sillä tulevani toimeen, kunnes, jos Jumala suo, pääsen Kanadaan."
"Älkää ollenkaan estelkö, vaan ottakaa ne! Eihän voida tietää, mihin tilaan ja pulaan vielä joudutte."
"No, tapahtukoon sitte tahtonne, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saan maksaa ne teille takaisin heti, kuin jaksan."
"Maksakaa, jos välttämättä tahdotte. Mutta nyt, kuka se nuori neekeri on, jonka olette ottaneet kuskiksenne."
"Hän on perin uskollinen poika. Jo toista vuotta sitte paettuansa Kanadaan sai hän kuulla, että hänen herransa kiukuissaan onnistuneesta paosta kosti hänen äidilleen ja häntä ruoski veriin asti. Sen tähden on hän palannut koko tämän pitkän matkan ja koettaa nyt saada äitiänsäkin pois viedyksi. Ensin hän kuitenkin saattaa minua Ohioon ystävien luo, jotka häntäkin ovat auttaneet."
"Kaikki vaarallista, hyvin vaarallista", arveli Wilson, päätänsä pudistellen. "Vaikka asia onkin hyvin taitavasti mietitty, niin se sentään on hyvin uskalias, ja suuri vaara siinä on. Johan sekin on uhkarohkeata, että näin ihan suoraa päätä ajatte lähimpään ravintolaan."