”Minnekkä, Eva neiti?”
Lapsi nousi seisaalleen ja osotti pienellä kädellään taivasta kohti. Iltarusko loi hänen kasvoillensa ja kultakutrillensa yliluonnollisen hohteen ja silmät katselivat vakavasti avaruuteen. ”Minä menen tuonne, Tuomo setä; pian minä olen enkelien luona.” Tuomo tunsi piston sydämmessään. Tosiaankin oli hän monta kertaa viime aikoina ihmeekseen huomannut, mitenkä Evan pienet kädet olivat laihtuneet, iho oli käynyt läpikuultavammaksi ja hengitys lyhyemmäksi. Eikä hän enää jaksanut juosta ja leikkiä puutarhassa kuin ennen. Tuomo oli myöskin kuullut Ofelia neidin puhuvan yskästä, jota eivät kaikki hänen lääkkeensä voineet parantaa. Nytkin paloi hehkuva puna hänen poskillaan ja pienet kädet olivat kuumeentapaiset. Ja kuitenkaan Tuomon päähän ei ollut milloinkaan pistänyt sellainen mahdollisuuskaan, että Eva oli heidät jättävä.
Tuomon ja Evan keskustelu keskeytettiin sen kautta, että Ofelia kutsui Evaa sisään, sillä ilta oli jo käynyt viileäksi ja kaste peitti maan.
Ofelia oli tottunut sairaanhoitaja. Hän oli aikaa sitten levottomuudella kuunnellut Evan yskää ja huomannut tuon petollisen punan hänen poskillaan.
Hän ilmoitti pelkonsa Evan isälle, mutta tämä ei ottanut sitä kuullakseenkaan. ”Etkö näe, että lapsi kasvaa”, oli hänellä tapana vastata ja mennä muihin puheisiin.
Mutta Ofelian sanat olivat kuitenkin tehneet hänet äärettömän hermostuneeksi ja levottomaksi. Eva oli hänen silmäteränsä, hänen ilonsa ja tulevaisuuden toiveensa, eikä hän tahtonut antaa sellaiselle ajatuksellekaan sijaa, että hänen sydänkäpynsä oli pois menevä. Ja siksi hän koetti vakuuttaa sekä itselleen että muille, että tuo yskä, josta Ofelia niin usein puhui, ei ollut muuta kuin pienen kylmettymisen seuraus, joka piankin antautuisi.
Mutta hän oleskeli siitä alkaen vielä enemmän kuin ennen Evan kanssa, otti hänet kanssansa kävelemään ja ajelemaan. Usein hän myöskin toi hänelle vahvistavia lääkkeitä, ei siksi että lapsi olisi ollut niiden puutteessa, kuten hän selitti, mutta eiväthän ne nyt haitaksikaan olleet.
Oli kuitenkin eräs seikka, joka suuresti huolestutti Evan isää, ja se oli lapsen nopeasti kasvava henkinen kehitys, hänen ymmärryksensä ja tunteidensa kypsyys. Tosin hän vielä joskus leikki ja iloitsi, kuin lapset yleensä, mutta usein hän lausui niin syviä ajatuksia ja viisaita arvosteluja, että olivat kuin jonkun korkeamman hengen kuiskaamia. Sellaisina hetkinä S:t Clairea väristytti ja hän sulki Evan syliinsä aivan kuin olisi hellyydellään koittanut pidättää häntä luonansa.
Eva oli aina kohdellut kaikkia orjia hyvyydellä, mutta tästä lähin oli, kuin hän vaan olisi elänyt osottaakseen rakkautta. Kun hän leikitteli Topsyn ja muiden neekerilasten kanssa, oli se enimmiten heidän huvikseen. Hän ajatteli, kumma kyllä, usein neekerien tilaa ja suri heidän kohtaloansa.
Eräänä päivänä hän puhui siitä isänsä kanssa.