”Ja lupaa myöskin, rakas isä, että annat Tuomolle vapauden, niin pian” – Eva pysähtyi ja lisäsi sitten empien – ”niin pian kun olen poissa.”
S:t Claire lupasi tehdä kaikki, mitä hänen pikku Evansa suinkin pyysi.
Heidän keskustellessaan oli aurinko mennyt mailleen ja hämärä oli vähitellen kietonut kaikki harmaaseen vaippaansa. S:t Claire ei enää nähnyt Evan kasvoja, kuunteli vaan hänen vienoa ääntänsä, joka soi kuin henkien kuiskaus toiselta puolen haudan. Oli kuin hänen armas äiti-vainajansa olisi puhutellut häntä lapsen kautta. Viimein hän kantoi Evansa sisään, tuuditteli häntä käsivarsillaan ja lauloi nukuksiin.
VIII.
Evalla oli oma huone, joka niinkuin muutkin huoneet johti verannalle. Tänne S:t Claire oli hankkinut kaikkia, mikä suinkin viehättää silmää ja ilahuttaa mieltä.
Siellä oli tauluja ja marmorikuvia, bamburuoko-sohvia ja -tuolia, pieni kirjoituspöytä täynnä pikkukaluja, pehmeitä mattoja ja hienoja uutimia.
Tässä sievässä huoneessa lepäsi Eva tästälähin suurimman osan päivää. Hän makasi tavallisesti pienellä sohvallaan ikkunan ääressä ja katseli suurilla kirkkailla silmillään järven kimaltelevia aaltoja.
Koko talon väki kaipasi hänen keveitä askeliaan, jotka aina ennen kuuluivat puutarhassa ja verannalla. Eva oli ollut heidän ilonsa ja auringonpaisteensa ja siksi he nyt kaikki surulla ja osanotolla seurasivat hänen tilaansa ja tekivät mitä voivat ilahuttaakseen häntä. Joka aamu hän näiltä ystäviltään sai kauniita kukkavihkoja, Topsykin koetti parastaan järjestäessään kukkia Evan kamaria varten, ja Tuomo oli onnellinen, kun lämpiminä päivinä sai kantaa pientä sairasta joko verannalle tahi puutarhaan orangepuiden varjoon ja laulella hänen lempilaulujaan.
Eräänä päivänä pyysi Eva Ofelia tätiä leikkaamaan osan hänen kiharoistaan, sillä hän tahtoi jaella niitä ystävilleen muistoksi. Ofelia tuli saksineen ja pian oli Evalla syli täynnä pitkiä kiharoita, joita hän vakavasti katseli ja punoi laihojen sormiensa ympäri. Vähä väliä hän myöskin loi katseensa isäänsä, joka seisoi siinä synkän näköisenä huulet kokoon puristettuina.
Kun kaikki oli leikattu, viittasi hän isäänsä tulemaan luoksensa, ja sanoi: ”Rakas isä, voimani vähenevät päivä päivältä ja minä tiedän että kuolema on lähellä. Minulla olisi niin paljon sanottavaa ja tehtävää, mutta se on niin vaikeata, kun et sinä koskaan tahdo kuulla puhuttavankaan näistä asioista. Mutta sallippa nyt, että puhun.”