”Minä tiedän, että te kaikki rakastatte minua. Te olette osottaneet minulle paljon hyvyyttä ja ystävällisyyttä ja nyt minä tahtoisin antaa teille pienen muiston. Tässä on kullekin kihara minun hiuksistani. Kun katselette sitä, niin muistakaa, että minä rakastin teitä ja että minä olen mennyt taivaaseen, jossa halajan teidät tavata.”
Mahdoton on kuvata sitä mielen liikutusta, joka seurasi näitä Evan sanoja. Kaikki tulivat hänen luokseen ottaaksensa hänen kädestään tämän viimeisen rakkauden osotteen. He lankesivat polvilleen, nyyhkyttivät ja itkivät, suutelivat hänen vaatteitaan ja sopersivat siunauksia ja lempeitä sanoja.
Kun kukin oli saanut lahjansa, antoi Ofelia merkin, että he kaikki siirtyisivät pois, sillä hän pelkäsi sairaan liiallista rasitusta.
Loppu lähestyi, vaikka välistä oli hetkiä, jolloin Eva näytti niin virkeältä ja iloiselta, että hänen isänsä jo taas rupesi toivomaan. Eva vaan itse ei toivonut. Hän tunsi niin varmaan kuoleman lähestymisen. Oli aivan kuin hän sielussaan olisi kuullut taivaallisen kutsunnan ja nähnyt tulevan ihanuuden.
Tuomon kanssa hän usein puhui näistä asioista ja tämä vanha ystävä ymmärsi hänet paremmin kuin kukaan muu. Viimein Tuomo ei enää malttanut nukkua omassa pienessä suojassaan, vaan makasi kaiket yöt verannalla ollakseen heti valmis niin pian kuin ratkaiseva hetki läheni.
Ja eräänä yönä, kun Ofelia valvoi Evan vuoteen ääressä, huomasi hän lopun olevan käsissä. Hän meni heti Tuomoa herättämään ja pyysi häntä hakemaan lääkäriä. Sitte hän naputti S:t Clairen ovea ja käski hänet sairaan vuoteelle. Tämä öinen kutsu teki häneen sellaisen vaikutuksen, kuin olisi hän jo kuullut heitettävän multaa armaansa kirstulle.
Hän kiirehti paikalla ylös, tuli Evan huoneeseen ja nojautui hänen vuoteensa yli. Hänen sydämmensä oli seisattua nähdessään kuoleman leiman lapsensa kasvoilla. Nyt oli siis kaikki toivo turha. Evan kasvojen ilme ei enää ollut tämän maailman, vaikka hän vielä hengitti.
Muutaman minuutin päästä tuli Tuomo lääkärin kanssa. Tämä katseli sairasta tarkasti ja kysyi sitten kuiskaavalla äänellä: ”Milloinka tämä muutos tapahtui?”
”Puoliyön aikana”, vastasi Ofelia.
Vähitellen joutui koko talonväki liikkeelle ja verannan lasiovien takaa katseli levottomia kasvoja ja kyyneleisiä silmiä.