Ofelia piti huolta kaikesta. Hän koristeli palvelijain kanssa Evan huonetta ja poisti siitä tuoksuvien kukkain avulla kaiken synkkyyden. Evan pöydällä oli ihania ruusuja ja kamarineiti järjesti aistikkaasti afrikalaisia jasmiineja hänen vuoteelleen.

Juuri kun kaikki oli valmista, astui Topsy sisään silmät itkusta turvoksissa. Kamarineiti viittasi häntä menemään tiehensä, mutta Topsy läheni siitä huolimatta vuodetta.

”Annappa minunkin tulla tänne! Minulla on niin kaunis ruusu, jonka tahtoisin laskea Eva neidin vuoteelle.”

”Mene tiehesi”, tiuskasi neiti harmistuneena.

”Anna hänen olla”, sanoi S:t Claire yht’äkkiä. Hän oli seisonut syrjemmällä ja kuullut koko keskustelun.

Kamarineiti vetäytyi nyt pois ja Topsy tuli laskemaan kukkansa kuolleen jalkain juureen. Sitte hän äkisti heittäytyi lattialle, itki ja parkui ääneen.

Ofelia riensi huoneeseen, nosti hänet lattialta ja koetti saada vaikenemaan, mutta turhaan.

”Voi, Eva neiti, voi jos olisin kuollut hänen kanssaan!”

”Rauhoitu, hyvä lapsi”, pyysi Ofelia. ”Eva on nyt enkelinä taivaassa.”

”Mutta minä en saa häntä enää koskaan nähdä”, nyyhki Topsy, ”ja hän oli ainoa, joka sanoi rakastavansa minua. Nyt ei ole enää ketään... Voi, ett’en olisi syntynytkään! Mitä minusta nyt tulee?”