”Oletko jo saanut Tuomon vapautuskirjeen valmiiksi ja allekirjoitetuksi”, kysyi Ofelia eräänä päivänä.

”En vielä”, vastasi S:t Claire lukien sanomalehteä.

”Se on pahasti”, sanoi neiti totisesti; ”sinun pitäisi rientää.”

”No miksikä niin?”

”Saattaisithan kuolla sitä ennen. Ja kuinka silloin kävisi rehellisen Tuomon?”

”Mitä ajattelet, serkku”, kysyi S:t Claire kummastuneena. ”Onko minussa mielestäsi keltakuumeen tai koleran oireita?”

”Ei, sitä en tarkoita. Mutta voihan kuolema tulla millä hetkellä tahansa.”

S:t Claire meni verannalle. Sana kuolema soi niin kummalta hänen korvissaan. Hän kulki edestakaisin mietiskellen sen syvää sisältöä.

Toisella puolen verantaa istui Tuomo tavaellen raamattuaan puoliääneen. S:t Claire istuutui hänen viereensä ja tarjousi lukemaan hänelle.

Tuomo osotti erästä paikkaa, jonka hän oli merkinnyt, ja S:t Claire luki syvällä, sointuvalla äänellään vertauksen viimeisestä tuomiosta. Hän pysähtyi usein ikäänkuin paremmin syventyäkseen tähän kaikessa yksinkertaisuudessaan suuremmoiseen kertomukseen.