Veripisarat ja kyyneleet valuivat Tuomon kasvoilta, mutta hän ojensi ruumistaan ja sanoi: ”Ei, herra, sieluni ei ole teidän, sitä ette ole ostanut ettekä voi vahingoittaa.”
”Vai en voi”, irvisti Legree. ”Saadaan nähdä. Sambo ja Quimbo, ottakaa tämä mies huostaanne ja löylyttäkää niin, että se vielä tuntuu kuukauden päästä!”
Oli puoliyön aika. Tuomo makasi verisenä ja rikkirunneltuna eräässä tehdasrakennuksen sopukassa, jonne oli heitetty rikkinäisiä koneita ja vioittunutta pumpulia. Yö oli lämmin ja kostea ja lukemattomat hyttysparvet lisäsivät Tuomon vaivoja. Mutta ennen kaikkia hän tunsi polttavaa janoa.
”Laupias Jumala, armahda minua ja auta minut kestämään”, rukoili Tuomo.
Samassa kuului askeleita ja eräs henkilö lyhty kädessä astui huoneeseen.
”Kuka siellä? Jumalan nimessä, antakaa minulle vähän vettä.”
Tulija oli Legreen emännöitsijä Cassy. Hän oli aikoinaan saanut huolellisen kasvatuksen ja kokenut parempia päiviä, mutta nyt vanhemmiten joutunut Legreen kynsiin, jonka raakuus ja julmuus oli tehnyt hänen elämänsä sietämättömäksi.
Hän laski alas lyhtynsä ja kaadettuaan tuomastaan pullosta vettä lasiin, nosti hän Tuomon päätä ja antoi hänen juoda.
Ahmien Tuomo tyhjensi lasin toisensa perästä.