"Vielä sinun tulee kovempikin nälkä."
"Se oli paha, että pojalla ei ollut kelloa tuossa varastokamarissaan! Meillä olisi ollut jotakin tietoa ajan kulusta. Minun kelloni on pysähtynyt."
"Minun myös, kun kastui vedessä." Tämä tuumailu kellosta muistutti meitä todellisuudesta. Mikähän aika nyt oli? Tuumailtiin, vaan ei päästy yksimielisyyteen. Toisten mielestä oli puolenpäivän aika, toisten mielestä oli jo kuuden aika iltaa, niin että näiden mielestä me olimme olleet suljettuina kymmenen tuntia ja edellisten mielestä vähemmän kuin viisi tuntia.
Kun keskustelu ajasta oli loppunut, niin jokainen oli ääneti ja vaipui omiin mietteisiinsä. Mitä miettivät toverini? En tiedä, mutta jos päätän itseni mukaan, niin iloisia eivät tuumailut olleet.
Niin päättäväinen kuin maisteri olikin, en ollut kuitenkaan vakuutettu pelastuksestamme. Minä pelkäsin vettä, pelkäsin pimeää, pelkäsin kuolemaa. Hiljaisuus minua masensi, louhoksen epävarmat seinät minua painoivat, aivan kuin koko niiden ainejoukko olisi ollut ruumistani likistämässä. Minä en siis näe enää Liseä, en Etiennetteä, en Alexia, en Benjaminia. En näe enää Arthuria, en rouva Milligania enkä Mattiaa? Voikohan Lise koskaan saada tietää, että olen kuollut hänen tähtensä? Ja äiti Barberin, äiti raukka! Toinen toistaan surullisempi ajatus liittyi entisiin. Ja kun minä katsoin tovereihini virkistääkseni mieltäni, niin he kaikki olivat yhtä masentuneen ja surullisen näköisiä kuin minä, ja minä vaivuin ajatuksiini entistä surullisempana. He olivat kuitenkin tottuneet kaivoselämään ja siten he eivät kärsineet niin ilman, auringon ja vapauden puutteesta kuin minä. Maa ei heitä painanut.
"Kuule, maisteri", sanoi setä Gaspard, "mitä he tekevät pelastaakseen meitä?"
"Ei ole kuin kaksi keinoa, ja olen varma, että insinöörit käyttävät molempia: on puhkaistava tie louhokseemme ja tyhjennettävä vesi."
"Puhkaistava tie!" — "Tyhjennettävä vesi!"
Nämä huudahdukset eivät saattaneet hämilleen maisteria.
"Me olemme neljänkymmenen metrin syvällä, eikö niin? Jos päivässä saadaan lävistetyksi kuusi tai kahdeksan metriä, niin tarvitaan seitsemän tai kahdeksan päivää siihen, kun pääsevät meihin saakka."