Epäilemättä nämä ajatukset painoivat raskaammin tovereitani kuin minua, sillä he jäivät tylsistyneeseen horrostilaan, jotavastoin minä lopuksi nukahdin.
Mutta sija ei ollut nukkumiseen sovelias, niin että minä olisin helposti voinut vierähtää veteen. Maisteri nähtyään vaaran, joka minua uhkasi, otti pääni kainaloonsa. Hänen ei tarvinnut minua puristaa kovasti estääkseen minua vierimästä, minä olin siinä kuin lapsi äitinsä polvella. Maisteri ei ollut ainoastaan järkevä mies, vaan sydämellinenkin. Kun minä puolittain heräsin, niin hän vain muutti turtunutta kättään ja sitten taas asettui liikkumattomaan asentoon ja puoliääneen sanoi: "Nuku, poika, älä pelkää, minä pitelen sinua, nuku, lapseni."
Ja minä nukahdin uudelleen huoletta, sillä tunsin, että hän pitää minusta huolen.
Aika kului, ja aina me kuulimme kopan säännöllisesti laskeutuvan veteen.
IV.
Puhelimme hyvin vähän enää pelastuksestamme. Epätoivon ja kuoleman sanoja vain nousi sydämestä huulillemme.
"Sano mitä sanot, maisteri, mutta vesi ei vähene lainkaan!"
"Minähän olen teille jo kymmeniä kertoja laskenut, missä ajassa kaivos voi tyhjentyä. Kärsivällisyyttä vain."
"Meitä ei laskut täältä pelasta", sanoi Pagès.
"No mikäs?"