Vihdoin kuulimme louhoksessamme merkinantoja, tikanlyöntejä. Siitä oli samanlainen vaikutus kuin kuullessamme ensi kerran nostokopan laskeutuvan kaivoihin.
"Pelastetut!"
Tämä ilonhuuto pääsi huuliltamme, ja miettimättä asiaa meistä tuntui kuin meille tarjottaisiin kättä. Mutta samaten kuin ennenkin tuli nytkin toivon jälkeen epätoivo.
Äänestä kuulimme, että työmiehet olivat vielä kaukana. Kaksikymmentä metriä, ehkä kolmekymmentäkin. Kuinka kauan aikaa menee tämän paksun kuoren puhkaisemiseen? Arviolaskumme vaihtelivat, kuukausi, viikko, kuusi päivää. Miten voimme odottaa kuukautta, viikon tai kuusi päivääkään? Kuka meistä enää elää kuuden päivän perästä? Kuinka monta päivää olimme jo eläneet syömättä?
Maisterissa yksinään oli enää rohkeutta, mutta ajan pitkään meidän lannistuksemme voitti hänetkin ja heikkous sai voiton hänen lujuudestaan.
Me saimme juoda kylliksemme, mutta syödä emme voineet, ja nälkä oli käynyt niin vaativaksi, että olimme koettaneet syödä vedessä möyhyksi lahonutta puuta.
Carrory, joka meistä kaikista oli nääntynein, oli silponut toisen saappaansa, joka hänellä oli jäljellä, ja yhtämittaa söi nahkapalasia.
Lampuistamme oli vuoron perään loppunut öljy, ja kun ei ollut enää jäljellä kuin kaksi lamppua, niin maisteri oli päättänyt, ettei lamppua saanut sytyttää kuin sellaisissa tapauksissa, joissa se oli aivan välttämätöntä. Me olimme siten nyt aivan pimeässä.
Ja pitkät tunnit, ehkä päiväkaudet me istuimme liikahtamatta, ei mitään muuta elämämme virkistykseksi kuin tikkain jyske ja nostokoppain loiske kaivoissa.
Nostokoppain ja tikkain ääni oli yhtä säännöllinen ja lakkaamaton kuin kellon heilurin naksutus, ja joka kerta kun miehiä vaihdettiin, syntyi meissä kuumeentapainen mielenliikutus. Jatketaankohan työtä vai luovutaankohan siitä voittamattomien vastusten takia? Muutaman tällaisen keskeytyksen aikana rupesi kuulumaan hirvittävä pauhu, kova jyrinä ja kohina.