"No niin, Remi, ota myttysi ja eteenpäin, mars!"
Minä ojensin käteni häntä kohden, sitten Barberinia kohden, mutta kumpikin käänsi päänsä pois, ja minä tunsin Vitaliksen tarttuvan käteeni. Täytyi lähteä. Mennessäni katselin ympärilleni. Kyyneleet sumensivat silmäni, en nähnyt ketään, jolta pyytää apua. Ei yhtään ihmistä tiellä eikä näkyvissä. Minä aloin huutaa: "Äiti!" Kukaan ei vastannut, ja ääneni sammui nyyhkytykseen. Täytyi seurata Vitalista, joka ei hellittänyt kädestäni.
Kohtaloni oli ratkaistu.
"No, Remi, astutaanpa nyt, lapseni", sanoi Vitalis ja veti minua kädestä.
Minä astuin hänen vierellään. Hän ei kävellyt kiireesti, vaan asetti askeleensa minun kulkuni mukaan. Tie kohosi kiemurrellen vuoren kuvetta. Tien käänteessä näin kotitalon, joka pieneni pienenemistään. Usein olin juossut tätä tietä ja tiesin, että viimeisessä mutkassa näin vielä kerran talon, mutta sitten en enää muutamia askeleita kuljettuamme. Edessäni oli tuntematon maailma, takanani talo, jossa olin tähän asti elänyt niin onnellisena ja jota varmaankaan en enää koskaan näe. Vuoren rinnettä oli pitkältä, mutta vihdoinhan se loppui, ja olimme harjalla.
"Antakaa minun vähän levähtää", pyysin häneltä.
"Levähdä vain, poikaseni." Ja nyt hän ensi kerran hellitti käteni. Mutta samalla näin hänen katsovan Capiin ja antavan merkin. Capi heti asettui viereeni ja oli vahtinani. Minä asetuin istumaan tien laitamalle.
Allamme oli laakso, josta olimme nousseet, ja siellä niittyjen ja metsän seasta näkyi kotitalo ja kaikki aivan selvään, vaikka pienempänä. Pihalla astuskeli kana, joka näytti pieneltä kyyhkyseltä. Rakennuksen päässä oli pölkky, jota olin käyttänyt hevosenani. Puro kimaltelevana vyönä kulki viheriässä ruohikossa, ja sen varrella tiesin olevan kaivamani kanavan, johon olin rakentanut vesimyllyn. Kaikki oli tavallisella paikallaan, tuolla käsikärryni, tuolla aurani, joka oli tehty käyristä puunoksista, tuolla kaniinikoppini ja tuolla oma kasvitarhani. Nyt kun muutaman askeleen siirrymme, kaikki katoaa näkyvistäni.
Siinä katsellessani huomasin valkoisen päähineen tiellä, joka kylältä johti talollemme. Päähine katosi metsän taakse, mutta tuli taas pian näkyviin. Siellä tuli äiti, minä tunsin hänen päähineensä. Hän se oli. Hän kulki kiireesti, aivan kuin olisi ollut kotia tulinen hoppu. Hän työnnälti veräjän auki ja juoksujalassa kiiruhti pihan poikki. Sisällä hän ei viipynyt kauan, ja tultuaan taas pihalle hän alkoi juosta sinne tänne. Hän haki minua, ja minä aloin kaikin voimin huutaa: "Äiti! Äiti!" Ääneni ei kuulunut sinne alas asti, se hukkui ilman avaruuteen.
"Mikä sinua vaivaa?" sanoi Vitalis. "Oletko hullu?" En vastannut sanaakaan, silmäni olivat kiinni Barberinin emännässä. Mutta tämä ei arvannut minun olevan niin lähellä eikä huomannut nostaa päätään. Hän meni tielle uudelleen ja katseli joka puolelle. Minä huusin yhä kovemmin, mutta turhaan. Nyt Vitaliskin arvasi asian ja tuli viereeni. Hän heti huomasi valkoisen päähineen. "Poika raukka", sanoi hän hiljaisella äänellä.