Vanhus asteli pitkään ja säännöllisesti, Joli-Coeur olkapäällä, ja koirat juoksentelivat ympärillämme. Silloin tällöin Vitalis sanoi niille jonkun ystävällisen sanan, milloin ranskaksi, milloin toisella kielellä, jota en ymmärtänyt. Ei yksikään niistä näyttänyt väsyneeltä, niinkuin minä olin kuljettuamme tätä autiota aavikkoa pitkän ajan. Minä laahustelin jalkojani, ja vaikea minun oli seurata heitä.
"Nuo sinun saappaasi ovat raskaat", sanoi Vitalis. "Usselissa ostan sinulle uudet, keveämmät kengät."
Se ilahutti mieltäni.
"Onko Ussel vielä kaukana?"
"Sinä siis haluat kenkiä?" sanoi Vitalis naurahtaen. "Minä ostan sinulle housutkin, ja samettitakin ja hatun. Toivon, että kyyneleesi kuivuvat ja jalkasi keventyvät, että jaksat astua kymmenen kilometriä, mitkä meillä vielä on taivalta."
Taivas oli vetäytynyt pilveen ja pian alkoi tihkusade, jota sitten kesti herkeämättä. Vitaliksella oli hyvä suoja nahkatakistaan, jonka alle Joli-Coeur pistäytyi heti, kun tunsi ensimäiset sadepisarat, mutta koirat ja minä kastuimme pian ihoa myöten. Koirat pudistelivat vähänväliä veden itsestään, minulla ei ollut edes tätä luonnon lahjoittamaa etua, niin että minun piti astua vettyneissä vaatteissani, jotka olivat raskaat ja kylmätkin.
"Tuleeko sinulle helposti yskä?" kysyi Vitalis.
"En tiedä. En muista minulla yskää olleen koskaan."
"Se on hyvä", sanoi Vitalis. "Mutta minä en tahdo panna sinua vaaralle alttiiksi, niin ettemme nyt kuljekaan edemmäksi tänään. Tuossa kylässä, joka tuolla näkyy, levähdämme yön."
Kylässä ei ollut majapaikkaa, eikä kukaan tahtonut ottaa suojiinsa maankulkijaa, jolla oli mukana poika ja kolme koiraa, kaikki likomärkinä. Pitikö vielä levähtämättä astua kahdeksan kilometriä Usseliin? Yö oli tulossa, yhä satoi, oli kylmä, ja jalkani olivat jäykkinä.