"Mitä hän sanoi?" kysyin.
"Että isäsi on mennyt kaupungille koko päiväksi ja että äitisi nukkuu ja että voimme mennä kävelemään."
"Eikö hän sanonut muuta?" kysyin, kun tämä Mattian käännös tuntui kovin lyhyeltä. Mattia näytti olevan hämillään. "Minä luulen, että en oikein ymmärtänyt loppua."
"Miten sen ymmärsit?"
"Olin ymmärtäväni hänen sanovan, että jos kaupungilla sattuisi meille hyvä tilaisuus, niin ei saisi sitä jättää käyttämättä, ja siitä olen varma, että hän lopuksi lausui: 'Kuule opetustani: pitää elää tyhmäin kustannuksella.'"
Isoisäni varmaan arvasi, mitä Mattia minulle selitti, sillä näille viimeisille sanoille hän teki liikkeen toisella kädellään, joka ei ollut halvautunut, osottaen pistämään taskuun jotakin, ja samalla hän iski silmää. "Lähdetään ulos", sanoin Mattialle. Pari kolme tuntia kävelimme Punaisen Jalopeuran talon ympärillä, kun emme uskaltaneet mennä ulommaksi peläten eksyvämme. Päivällä Bethnal-Green näytti kauheammalta kuin oli näyttänyt pimeällä; kaikkialla niin taloissa kuin ihmisissä näkyi mitä surullisin kurjuus. Mattian kanssa katselimme puhumatta sanaakaan, ja jonkun aikaa kuljettuamme palasimme kotia.
Äitinikin oli jo tullut huoneestaan. Hän istui pöydän ääressä nojaten päällään pöytään. Luulin, että hän oli kipeä ja kiiruhdin hänen luokseen syleilläkseni häntä, kun en osannut hänelle puhua. Hän kohotti päätään syleillessäni ja katsoi minua, mutta varmaan näkemättä. Hänen kuuma henkensä haisi viinalta. Minä vetäysin takaisin. Hän retkautti päänsä käsivarsiensa päälle, jotka olivat levällään pöydällä…
Isoisäni katsoi minuun nauraa virnottaen ja sanoi jotakin, jota minä en ymmärtänyt. Aluksi seisoin kuin kivettynyt, sitten katsoin Mattiaan, joka myöskin katseli minua kyynelsilmin. Minä annoin hänelle merkin, ja me lähdimme uudestaan ulos.
Pitkän aikaa kävelimme käsikädessä sanaa vaihtamatta ja astuimme tietämättä minne.
"Minne aiot tällä tavoin?" kysyi Mattia vähän levottomana.