Isäni oli tullut jo kotia, ja äiti pystyi pysymään seisaallaan. Ei kumpikaan heistä välittänyt siitä, että olimme olleet niin kauan poissa. Vasta illallisen syötyämme isä sanoi, että hänellä oli meille kummallekin puhuttavaa, ja käski meidät takkatulen ääreen, jonka vuoksi isoisäni taas kähisi puolustaessaan sijaansa tulen ääressä.
"Miten te ansaitsitte elatuksenne Ranskassa?" kysyi isäni.
Minä kerroin.
"Teillä ei siis koskaan ollut pelkoa, että kuolette nälkään?"
"Ei koskaan! Me emme ainoastaan elättäneet henkeämme, vaan ansaitsimme rahaa niin paljon, että ostimme lehmänkin", selitti Mattia vakuuttavasti. Ja hän vuorostaan kertoi lehmän-ostostamme.
"Te siis olette hyvin taitavia?" sanoi isäni. "No entä Capi? Mitä se osaa? Ette suinkaan ainoastaan huviksenne kuljettele koiraa mukananne, täytyy kai senkin ansaita jotakin, ainakin oma ruokansa?"
Minä olin hyvin ylpeä Capin taidosta ja panin sen näyttämään temppujaan, ja sen menestys oli suuri.
"Mutta tuollainen koirahan on kerrassaan koko omaisuus", sanoi isä.
Minä vastasin tähän kiittelemiseen ylistämällä Capia vakuuttaen, että se vähässä ajassa oppii kaikki, mitä vain sille opetti, sellaistakin, mitä koirat tavallisesti eivät osaa tehdä.
Isäni tulkitsi puheeni englanninkielellä, ja minusta tuntui, että hän siihen lisäsi jotakin, jota minä en ymmärtänyt, mutta jolle kaikki muut nauroivat, äiti ja lapset, ja isoisäkin vilkutti silmiään sanoen monet kerrat fin dog, joka merkitsee: hyvä koira.